Good bye old family, hello new friend

Nikolas Juhan Palmgrén

Nikolas hymyili pirteästi isälleen. Oli enemmän kuin onnekasta, että koko perhe oli lomalla juuri nyt, kun hänen keskimmäisen lapsensa oli määrä päästä uuteen kouluun. Asiasta oli keskusteltu jo kauan, he viettäisivät kaupunkiloman Vancouverissa samalla kun toivat Tessun omakätisesti koululle. He halusivat olla kai varmoja, että poika ylipäätään pääsisi perille asti. Eikä äiti voinut päästää pientä poikaansa noin vain yksin kylmään maailmaan. Vielä tällä hetkellä autosta kuului iloista ruotsia ja suomea sekaisin. Nikolas tiesi, että pian olisi jäähyväisten aika.

Auto ei näyttänyt kovin hienolta, tavallinen tylsä punainen auto. Iso kuitenkin, jotta Lisen sähkökäyttöinen pyörätuoli mahtuisi takakonttiin. Se joka tapauksessa ajoi pramean koulun pihaan. Koko perhe tuijotti näkyä haltioituneena. Eniten Nikolas, hän oli jo pitkään odottanut pääsevänsä kunnolliseen kouluun opiskelemaan. Auton pysähdyttyä Nikolas ponkaisi ulos autosta ja katseli ympärilleen. Se oli upea näky. Suorastaan henkeä salpaava. Perässä nousivat äiti, isä ja Jesse. Liselle avattiin ovi, jotta hän pystyi puhumaan myös. Jesse ja isä penkoivat rullatuolin vierestä Nikolaksen matkalaukut ja nyssykät, suoraan sanoen koko Nikolaksen omaisuuden. Aikansa säheltämisen jälkeen Nikolas halasi jokaisen perheenjäsenen läpi. Äiti ja Lise itkivät, eikä isälläkään ollut kaukana. Olihan se pelottavaa päästää oma pikkuinen poika toiseen maahan.

Auto ajoi pian pois, heillä oli kiire hotellille. Nikolas jäi heiluttelemaan heidän peräänsä haikea hymy naamalla. Yhteisö, joka oli pitänyt hänen puoliaan ja hänestä huolta koko hänen elämänsä, oli nyt poissa. Heitä ei näkisi enää kovin usein. Auton lopullisesti kadottua Nikolas kävi katselemaan ympärilleen. Iso koulu näytti suorastaan labyrintilta, kuten pihamaakin. Tavarat pitäisi saada huoneeseen ja ehkä jo hieman purettua. Mutta kun huoneen sijainnista, tai edes asunnon sijainnista ei ollut mitään selkoa. Nikkeä alkoi ahdistamaan jo nyt. Kamala ajatus riipi hänen selkäänsä, mitä jos kukaan ei haluaisi auttaa. Mitä jos hän jäisi yksin, tai vielä pahempaa, tulisi kiusatuksi. Nikolas mahtoi näyttää todella tyhmältä seisoessaan siinä kuin tatti ja tuijotellessaan jopa aavistuksen pakokauhuisena ympärilleen. Näytti juuri siltä, että oli väärässä paikassa väärään aikaan, eikä tiedä miten pääsisi poiskaan.

/ Toivottavasti saat jotain irti. ;__; Oli taas niin tönkköpönkkö. /

# minä saan aina kaikesta jotain irti! 8D nou hätä! #

Daiki
Phuh, olipas se todellakin kuuma päivä! Daiki ei hirveästi ollut kuumuuden ystävä, joten kesällä teki tiukkaa mukavuuden suhteen. Daikilla oli yllään oikein löysä musta lyhythihainen tunika, jonka kaula-aukko oli niin iso että se roikkui toisen olkapään yli. Rintalihaksiin tatuoidut tiikerintassut pilkottivat myös kivasti kaula-aukosta. Rennosti tuulessa liehuvan ohutkankaisen tunikas kanssa Daiki oli valinnut valkoiset surffishortsit, jossa oli kirkaan vaaleansinisellä hawaji kukkien kuvia, sellaiset perus letkeät lomashortsit. Yhdistelmä saattoi olla hieman typerä, mutta väliäkös tuolla. Pääasia oli, että Daiki sai olonsa tässä kuumuudessa tuntumaan mukavalta. Jaloissa oli yksinkertaiset muoviläpsyttimet, varvassandaalit, miten niitä nyt halusikaan nimittää.

Daiki oli päätynyt päänmäärättömästi harhailemaan pihamaalle paremman tekemisen puutteessa. Taisi etsiä pikkuserkkuaan, mutta Cammya ei tuntunut löytyvän mistään! Hö! Taisi olla lemmittynsä kanssa jossain paremmissa puuhissa. Daiki seisahtui keskelle nurmikenttää, asetti kädet lanteilleen ja puuskahti pikkulapsimaisesti huuliaan mutristaen. Lomakin oli nyt, ja koulu oli melkeinpä tyhjillään, mutta silti oli monia jotka viettivät lomansa koululla. Joillakin oli yksinkertaisesti niin pitkä matka kotiin, ei ollut varaa lentolippuihin tai ei vain ollut mitään muutakaan kotia kuin koulu. Tai sitten ei vain halunnut erota kavereistaan, Vancouver kun kumminkin hieno paikka kesällä ja koulukin oli kuin mikäkin hotelli, omat rannat ja kaikki.
Uimaan voisi mennä, vaan kun ei jaksaisi. Tylsää sekin oli yksin. Nuu! Daiki kaipasi seuraa! Missäköhän Nosa oli? Varmaan sekin miekkosensa kanssa jossain. Daiki puristi toisen kätensä uhmakkaasti nyrkkiin yhä huuliaan mutristaen, feikkikyyneleetkin kimaltelivat silmäkulmassa. Ah elämän julmuutta! Nosa-chan oli napattu aivan hänen nenänsä edestä! Kirous ja kuolema! Toisille sitten kävi hyvä säkä! Daikille ei. No, elämä jatkuu, turha kiellettyjen rakkauksien perään on hamuilla.

Daiki jatkoi päänmäärätönä kävelyään pihamaalla. Daiki päristi huuliaan leikkien ruohonleikkuria. Mitenniin ei luulisi tänä vuonna 20 täyttäväksi? Herrahan oli kypsyyden ruumiillistuma. Ja paskat oli. Daikia luultiin aina nuoremmaksi kuin hänen kolmea vuotta nuorempaa pikkuserkkuaan. Tosin, tuota puolestaan luultiin vanhemmaksi kuin oikeasti oli. Oli se niin vääryys, geenit olivat suvussa jakautuneet aivan liian epäreilusti.
Daiki suuntasikin sitten kulkuaan parkkipaikkojen ohi. Pensaiden takaa saattoi nähdä Daikin pörröisen mustan pehkon, kun hän sitten pensaiden takaa huomasi parkkipaikalla seisoskelevat, kovin pienen näköisen pojan, joka näytti jotakuinkin eksyneeltä matkalaukkuvuorensa kanssa. Hmm? Daikin suu vääntyi uteliaaseen hymyyn.
"Heydidlyho~!"
Daiki huikkasi sitten pojalle Ned Flanders tyylillä ja poukkoili vinhasti vilkuttaen ja sädehtivästi hymyillen tuon pojan luokse pensaiden takaa, kuin mikäkin hullu puskaheikki joka oli vetänyt liikaa hämäriä aineita keskellä kirkasta päivää. Daiki vain ei ymmärtänyt, että moinen yli-innokas tervehdys saattaisi säikäyttää normaalin ihmisen. No, Daiki olikin täysin estoton. Lienikö aivoissa vikaa vai mistä oli kyse, sitä ei kukaan tiennyt.
"Uusi, ne? Ainakin laukkuvuoresta päätellen. Pas de probléme, voin auttaa jos tarvitset apua. Ainakin koostasi päätellen saattaisit jopa tarvita."
Daiki höpisi sitten taas jotain aivan puppua, ei hänellä ollut tarkoitus toista loukata, Daiki vain ei koskaan rajoittanut mitään mitä mieleen tuli. Siihen tottuisi aikanaan. Jos tottuisi.

# pas de probléme = ranskaa, tarkoittaa että ei ongelmaa. #

Nikolas tosiaan saattoi näyttää aavistuksen avuttomalta miljoonan laukkunsa kanssa. Pojalla puolestaan oli päällä normaali vaatetuksensa, melko löysä paita, jossa oli vain toisella puolella hiha ja se roikkui kainalon alla, valkoinen väriltään. Rinnuksilla komeili pyrstötähti, jonka pyrstö oli sateenkaaren värinen. Ja vaaleansininen toppi alla peittelemässä hieman toiselta puolelta paljastuvaa rintakehää. Jalassa oli polven yläpuolelle ulottuvat shortsit, nekin vaaleansiniset väriltään. Jalassa oli vielä polvisukat, toinen viher-sini-raidallinen ja toinen nilkkaan rypytetty perusvalkoinen. Jalassa komeili vielä vaaleansiniset tennarit. Oikea väri-ihme. Voisi luulla perussuomalaiseksi moisella väriyhdistelmällä. Vaan mikäs siinä.

Tottahan tuo, Daiki taisi todella säikyttää pojan tolaltaan. Tuon rymistellessä puskasta iloisesti huikaten, Nikolas älähti ja suusta karkasi hyvin valittu kirosana: "Helveta!" Siinä samalla hän otti hiukan takapakkia, kompastui laukkuunsa ja tussahti kauniisti pienelle takamukselleen tielle. Ei tolleen saisi ihmisiä säikytellä, kävi ajatus hänen päässään. Olihan se mukava, että joku tuli heti tervehtimään, mutta rajansa kaikella. Tuo on jo suoraansanoen ahdistava sisääntulo. Ja kaikenlisäksi pojan alkaessa tarjoamaan apua viitaten Nikolaksen hentoon ruumiinrakenteeseen. Pojalta pääsi samantien tuttu virne, hän puristi silmät kiinni ja vilautti kieltään, jossa komeili tänään vaaleansininen pallo kielikorussa kiinni. Virnistettyään poika sitten kompuroi aavistuksen huterasti ylös ja nosti katseensa tähän ilmestykseen edessään. Yli-innokas poikasihminen oli ensimmäinen kuva, mikä Nikolaksella tuli päähän. Olihan hänkin innokas ja piti uusista tuttavuuksista, mutta pusikoista hyppääminen sai ihon kananlihalle edelleen. Ties mikä raiskari sieltä olisi tällä kertaa tullut. Aikansa päästä Nikolas avasi suunsa, sieltä tuli tekstiä aavistuksen vinoilevaan sävyyn: "Ei sinunkaan koollasi kehumista ole, hmm? Näytät samanikäiseltä kuin minä.." Nikolas vielä hymyili suloiseen virnuilevaan tapaansa. Poika ei myöskään ollut ilkeä, kunhan kuittailee taas tapansa mukaan.

Poika keräsi muutaman laukun ja kassin käteensä ja puhui sitten katsellen ympärilleen: "Missä täällä on asuntolat? Tällaisesta miljoonahehtaarisesta alueesta löydä mitään.." Nikolas kohdisti katseensa poikaan. Aavistuksen kysyvä pilke silmässä kaiken sen virnuilevan hymyn takana. Hän ei haluaisi esitellä matkalaukkujaan kaikille porhoille lapsille, ne meinaan eivät olleet mistään uusimmasta päästä. Ei perheellä ollut varaa antaa kalliita matkalaukkuja käyttämättömiksi, kun niitä tarvittiin itsekin. Ja Nikolas tiesi, että koulu on suurinpiirteisesti täynnä rikkaiden ihmisten lapsia, jotka saavat kaiken mitä pyytävät. Se tavallaan ärsytti Nikolasta, joka oli saanut painaa niska limassa töitä kaiken eteen. Nikolas ei vaan ollut valittavaa sorttia, eikä tosiaan kertonut jos joku vaivasi häntä.

Joo, parkkipaikalla seisoskeleva poika taisi hieman säikähtää, kun Daiki rymisteli ihan kommandona pusikosta. Poika horjahti taakepäin ja pyllähti maahan, Daiki sen sijaan jäi tuon eteen seisomaan ja killitti poikaa hölmistyneenä, hän ei tajunnut edes että hän oli pojan säikähdyksen aiheuttanut ja ajatteli vain, että olipa poika kömpelö.
Mutta sitten tuo poika virnistikin ja näytti Daikille kieltä. Daiki näytti kieltä takaisin samanlaisen virneen kanssa. Poika sitten kapusikin takaisin jaloilleen ennen kuin Daiki ehti tarjota kättään avuksi. Poika sitten rupesikin Daikille heti vinoilemaan. Kyllähän Daiki tajusi ettei tuo ihan tosissaan ollut, Daikihan oli sellaiset 15 senttiä poikaa pidempi. Joka tapauksessa, Daiki väänsi naamansa muka kauhistuneeseen ilmeeseen.
"Eeeeh, tuo oli julmaa!"
hän valitti sitten tekodramaattisesti. Pokka kumminkin petti tässä vaiheessa ja ilmoille pääsi aurinkoinen, pehmeä naurunmetakka.
"Noh, ulkonäkö saattaa pettää. Olen isompi kuin luuletkaan."
Daiki sanoi viekkaan virnistyksen kanssa ja heristi tätimäisesti sormeaan. Daikin selityksen saattoi myös tajuta vähän kaksimielisenä, ehkä hän sen sellaisena oli tarkoittanutkin, Daikilla kun ei tuntunut olevan minkäänlaisia estoja.

"Onhan tämä iso paikka, mutta kyllä sinä nopeasti löydät oikeisiin paikkoihin. Ja jos et löydä, niin voit kysyä ihan keltä tahansa. Tai no, melkein keneltä tahansa, sinun varmaan kannattaa oppia erottamaan joukosta ne pervot ja kiertämään ne kaukaa."
Daiki selitti taas, ja se saattoi kuulostaa ehkä vähän pelottavalta. Mutta tottahan se oli. Koulussa oli meneillään vähän kaikenlaista, enemmän kuin opettajat tai muut viranomaiset julkisesti kehtaisivat myöntää.
"Ja jos et pysty kiertämään kaukaa, niin ainakin kilju lujaa. Isossa paikassa on myös paljon pelastavia prinssejä."
Daiki jatkoi tuttavallista selitystään, joka tuntui menevän aina vain oudommaksi. Tässä välissä Daiki heitti kaksi suurta kassia olalleen ja sitten vielä molempin käsiinsä otti kaksi kassia ja hiiop~ Daiki oli kävelevä laukkukasa. Daiki omisti järjettömät piilolihakset varsinkin käsissään, eikä lihaksikkuus näkynyt mihinkään löysien vaatteiden alta.
"Mutta mennäänpäs~ Joko sinulle ilmoitettiin huoneesi numero?"
Daiki sanoi ja virnisti korvasta korvaan ulottuvaa viatonta hymyä ja rupesi sitten kävelemään pihatietä pitkin asuntolaa kohden. Jos parkkipaikalle jäisi vielä laukkuja, ne voisi tulla hakemaan myöhemmin. Täällä ei mitään varasteltu, ja jos varasteltiin, siitä jäi aina kiinni. Ainakin mikäli se Daikista riippui. Hän oli aina valmiina kokeilemaan salapoliisinkykyjään ja metsästäisi pahikset ihan raivolla kiikkiin.

Tessu naurahti jopa aavistuksen ilkikurisesti pojan julmuuskommentille. Tokihan se oli ilkeää, tarkoituskin olla. Poika sitten päästi ajatuksensa näppärästi ilmoille juurikaan ajattelematta: "No lähes yhtä julmaa kun puskan takaa hyppiminen kuin mikäkin raiskari.." Tessu ei taaskaan tarkoittanut pahalla ja piilotti vitsikkyyteensä todellisen pelästyneisyytensä. Se olisi jo ollut enemmän kuin hirveää, jos heti kouluun tultuaan hänet jo raiskattaisi. Eihän sellaisessa paikassa olisi voinut olla. Daikin kuitenkin mainitessa kokoluokasta, Tessu tietenkin ymmärsi sen ajatustensa takia juuri mahdollisimman kaksimielisellä tavalla ja tirskahti aavistuksen neitimäisesti. Ei, nyt oli ryhdistäydyttävä. Tessu lisäsi vielä nauruaan pidätellen: "Sen kun näkisi..."

Koulun kokoluokasta puhuminen sai Tessun jo lähes kauhun partaalle. Pervoja, ei koskaan hyvä juttu. Tessu vilkaisi sivulleen ja naurahti aavistuksen hermostuneena. "Pervoja, hmm? Joo, ehkä alan kuljettamaan pippurisuihketta ja hätäpilliä mukana.." Tessu oli jopa hetken tosissaan puheidensa kanssa, vaikka ääni olikin vitsikäs. Ajatus limaisista oksettavista pervoista nuorista miehistä sai Tessun ihon kananlihalle. Hän ei kuitenkaan onnekseen ehtinyt ajatella yhtälöä kovin kauaa, sillä Daiki alkoi jo hoputella. Tessu tli katsoneeksi laukkumäärää jonka poika sai kannettua mukanaan ja naurahti hieman. "Voi kuinka suloista, ensimmäinen tuttavuuteni onkin muuli.." Vitsailulla Tessu yleensä siirsi pahat ajatukset mielestään. Ja se auttoi, todella auttoi. Ja Daiki vaikutti Tessun silmään oikein mukavalta ihmiseltä.

Tessu keräsi itsekin hätäiseen kasseja mukaansa. Yhden ison ja kaksi pientä. Jep, siinä olikin kaikki. Ei Tessu paljoa tavaraa omistanut, hän oli köyhästä perheestä. Hän lähti kävelemään perään, mutta pysähtyi hetkeksi miettimään huoneensa numeroa, punnitsi ja arvioi, kunnes puhui: "Tuota.. Kyllä se minulle kerrottiin, mutta.. Eh.." Perään kuului pientä ärsyyntynyttä supinaa ruotsiksi, Tessu vihasi unohdella asioita. Kertakaikkiaan vihasi. Hetken hän jupisi hiljaa itsekseen, kiroili ja pönkitti itseään muistamaan, kunnes hihkaisi onnesta siokeana: "HAA! Se oli 23! Pakko oli olla, ihan pakko!" Tessu mietti hetken, kuin odottaen jotain uutta ilmestystä tapahtuvaksi. Hetken kuluttua hän naurahti mukavan heleästi, hän oli unohtanut tärkeimmän. "Ai ja hei, ihan vaan tiedoksesi, voit kutsua minua Tessuksi. En kerro sinulle muuta tai keksit jonkun todella kamalan lempinimen oikeasta nimestäni." Tessu virnisti melkolailla suloisesti, jotenkin kovin ilkeästi ja pirullisesti, vaikka Daiki ei sitä välttämättä nähnyt, olihan Tessu hänen takanaan. Pian hän kuitenkin lähti hölkyttelemään pojan perään kovalla vauhdilla, hän oli pahasti jäljessä. Laukut painoivat pientä poikaa alaspäin, kohti maata, mutta Tessu kyllä jaksoi, hän oli tehty teräksestä, kuten pienenä hänellä oli tapana ilmoittaa. Pieni ja pippurinen, ehkä?

# I äms so sorry, katosin Japaniin enkä edes ilmoittanut. D8 #

Daiki vaappui eteenpäin suurten kassien alla. Ei siinä mitään hätää, Daikilla oli yllättävän hyvä tasapaino idioottimaisesta ja melko kömpelönlaisesta luonteesta huolimatta. Sitä sai sitten joskus huomata, että Daiki oli hirveä apina, joka vain loikkii ja roikkuu ja kiipeää kaikkialla ja kaikkialle jos siihen vain tilaisuus suodaan.
"Pippurisuihke voisi olla ihan hyödyllinen. Mutta ei sille käyttöä olisi. Ei täällä sentään mitään rikollisia ole, kunhan niille tarpeeksi selvästi sanoo ei."
Daiki selitti sitten, tajuamatta vieläkään että puhe pervoista oli saanut toisen ihan kauhun partaalle. No, aivoton mitä aivoton. Tai aivot oli ainakin narikassa silloin kun niitä olisi tarvittu.
Daiki kohensi hieman asentoaan ja jäi odottelemaan toista, joka sitten kutsuikin häntä muuliksi. Daikin leuka tippui melkein rintaan asti.
"Enpäs! Muuli on tyhmä eläin, eikä se edes ole mikään kunnon eläin! En halua olla mikään synnynnäisesti steriili sekasikiö!"
Daiki valitti samalla sarkastisella äänellään kuin aikaisemminkin.
"Minä olen mustapantteri!"
Daiki sanoi ja lähti porhaltamaan eteenpäin. Aika tyhmää luulla olevansa mustapantteri, kun iho on melkein lumivalkoinen.

Daiki vilkuili välillä taakseen, että häntä pienempi ja varmasti myös heikompi poika pysyi tahdissa mukana. Daikilla kun oli paha tapa painaa eteenpäin tuhatta ja sataa, mutta nyt hän sentään ymmärsi pitää vauhdin kohtuullisena, kun niin suuret kantamuksetkin oli mukana. Kyllähän ne tietysti painoi, mutta Daiki oli tottunut ruumiilliseen rasitukseen ja kesti sen että laukkujen hihnat painoivat ikävästi olkapäitä. Daiki ei ollut valittajatyyppiä, eikä liioin luovuttajatyyppiä, jotain hän pysähtyisi vain jos toinen pysähtyisi.
Toinen sitten ei millään tuntunut muistavan huoneen numeroa, joten Daiki vain odotti kärsivällisesti. Daiki oli tunnistavinaan toisen puhuneen ruotsia, mutta ei ollut aivan varma. Daiki puhui hyvin monia kieliä, mutta mitään skandinaavisia kieliä hän ei tuntenut. Eikä liioin erottanut toisistaan.
Lopulta toinen muisti huoneensa numeroksi 23.
"Nha, ensimmäinen kerros siis. Pitää tosin hakea ensin avain asuntolan valvojalta, kunhan sen vain ensin löytää jostain."
Daiki sanoi ja hymyili olkansa yli toiselle. Niin, asuntolan pääjehu ja niinsanottu kurinpitäjä Ronya pitäisi löytää jostain. Mutta ensin laukut viedään oven eteen, ettei niitä tarvitse raahata ympäärinsä jonnekkin.
Toinen sitten sanoikin nimekseen Tessu, tai siis kertoi lempinimensä. Daiki mutristi vähän huuliaan ja räpysytti silmiään mukamas söpösti.
"Tessu? Nwaaa, kyllä sinä voit oikean nimesi kertoa, en minä pilkkaa."
Daiki aneli sitten. Koska Daiki osasi niin monia kieliä, hän osasi ääntää nimen 'Tessu' ihan niinkuin pitikin.
"Itse olen Daiki. Daiki De La Condamine, keksi niin paljon lempinimiä kuin tykkäät, niihin on jo totuttu."
Daiki sanoi, hymyili ja näytti hampaiden välistä leikkisästi kieltä.

Lopulta sitä sitten kiivettiin muutama rappu ylös ja puskettiin ovi auki, niin päästiin asuntolan alakerran aulaan. Daiki vilkuili hetken ympärilleen, ennen kuin kääntyi vasemmalle käytävälle ja suunnisti eteenpäin, kulmassa kääntyi oikealle ja sieltähän se huone löytyi. Huone 23. Daiki iski kassit lattiaan ja huokaisi pitkään ja raskaasti. Oli melkoisen raskasta kantaa kuutta laukkua samaan aikaan. Mutta ei se mitään. Daiki kääntyi sitten katsomaan Tessua.
"Lepäile sinä tässä, minä haen sen avaimen."
Daiki komensi toista ja pinkaisi sitten johonkin. Avain pitäisi kumminkin hakea päärakennuksen puolelta, ja itse juoksemalla asia saataisiin toimitettua nopeammin.

Sellaisen viiden minuutin jälkeen Daiki tuli takaisin, kilistellen kahta avainta kädessään. Avain käyttöön ja sitten vara-avain.
"Tässä nämä. Sitten kun olet saanut hommat reilaan täällä, niin sinun pitäisi käydä kansliassa täyttelemässä jotain enemmän tai vähemmän turhia papereita. Ne haluaa tietää kaikennhhhh."
Daiki selitti ja lopuksi teki pakkoliikkeiden omaisia käsiliikkeitä kun puhui siitä miten koulun henkilökunta halusi tietää kaiken. Vitsihän se oli, ja sen huomasi Daikin tollosta ilmeestä.

Poika saattoi muuttua aavistuksen kalpeammaksi, kun puhe tuli pippurisuihkeen tarpeellisuudesta. Hän kuitenkin toivoi syvällä sisimmässään että asia oli vitsi. Ein sanominen oli Tessulle äärimmäisen vaikeaa paniikissa, se tulisi vasta siinä vaiheessa kun ruumiinosat taas liikkuivat. Joka yleensä oli noin 15 minuuttia sen jälkeen kun homma oli jo aikalailla hoidettu. Hän ei siis ollut itseään puolustavaa tyyppiä, enemmänkin vain pelokas pikkuinen rotta joka luikki koloonsa jso mahdollista, kun haistaa pedon saapuvan.

Tessu ei voinut olla nauramatta Daikin puheille mustapantterista. Raiskarit siirrettiin mielestä mahdollisimman sukkelaan. Hän naureskeli hetken omiaan, kunnes sai kiherrettyä mukaan sanojakin: "Joo, niin varmaan.. Mahtaa olla rotu menny aika matalalle jos tuollaisia yksilöitä pyörii nurkissa.." Kiusaahan tuo vain oli, sen jopa huomasikin. Tessu rakasti ihmisten kiusaamista, tietenkin hyvissä rajoissa. Liika oli aina liikaa. Olisihan se melko ilkeää, jos kiusaisi siihen tappiin asti, että toinen loukkaantuisi. Daiki vaikutti mukavalta tyypiltä. Aavistuksen hattarapäältä, mutta mukavalta.

Laukkujen kantaminen onnistui kovalla sisulla ja tarmolla. Hän nyökkäsi puheille asuntolanvalvojasta. Ensimmäinen kuva oli sihteeriksi pukeutunut naisellinen mies, joka istui pöytänsä takana ja hakkasi kepillä päähän. Vaan se mielikuva haihtui nopeasti, sillä Tessua alkoi itseäänkin naurattaa mokoma ilmestys. Olisihan se vähintään kamalaa. Viimeinen havahdus tuli, kun Tessulta kysyttiin hänen oikeaa nimeään. Hän puisteli päätään ja puhui nopeasti: "En varmana kerro. Et sinä sitä tarvitse kuitenkaan." Poika virnisti aavistuksen ilkikurisesti sanojensa jälkeen. Toisen nimen kuullessaan Tessu nyökkäsi jälleen ja puhui _erittäin_ vinoilunsekaisella äänellä: "Etköhän sinä ole muuli tästä eteenpäin, sorry.." Kiva oli kiusata, mutta muuli olisi loistava nimike tälle uudelle tuttavuudelle. Eipä varmaan ollut koko alueella toista muulia.

Koko asuntolarakennus näytti epämääräiseltä sokkelolta. Tessu tuhahti aavistuksen turhautuneena näkymälle, tällaisessako piti opetella kulkemaan? Oikea, vasen.. vaiko vasen ja oikea? Turhaa hienostelua moiset käytävät muutenkin.. Ja asuntolat. Tessu huomasi jo nyt kaipaavansa omaa huonettaan ja pientä asuntoa, jossa koko perhe majaili. Huoneen ovella poika ei kerinnyt kissaa sanoa, kun tuo jo lähti salamana juoksemaan poispäin. Tessu jäi kuin nalli kalliolle kassivuorensa kanssa, tuijotellen Daikin perään hämmentynyt ilme kasvoillaan. Hän taisi olla samassa asennossa koko sen viisi minuuttia, kunnes näki mustatukkaisen jo juoksemassa kovaa kyytiä takaisin. Tessu nappasi avaimet Daikin kädestä ja virnisti melko ilkeästi. "En kerro niille kansliaherroille yhtään mitään. Saavat purra puuta minun mielestäni.. ei sentään, tajusin pointin, ei tarvitse heilua kuin heinäseiväs.." Tessu heilui heinäseipään kohdalla holtittomasti ja naurahti sen jälkeen. Hän avasi oven huoneeseensa ja katseli ympärilleen. Siedettävä lukaali, aavistuksen isompi kuin hänen huoneensa takaisin kotopuolessa. Tosin tämä olikin tarkoitettu kahdelle, mikä sai Tessun kädet kanalihalle. Hän lähti raahaamaan kasseja sisälle huoneeseen ja kirosi siinä samalla taas jotain ruotsiksi, kunnes tajusi, ettei Daiki ymmärrä. hän vaihtoi kieltä: "Onko minulla jo nyt huonekaveri, vai saako täällä olla rauhassa? En halua tänne ketään tuntematonta turhaketta katselemaan kun nukun ja vaihdan vaatteita.. Se on kumminkin joku raiskaripelle.." Tessu näytti aavistuksen nyreältä, hän ei halunnut moisia pahanilmanlintuja kanssaan samaan huoneeseen. Suomessakin niitä oli jo ihan tarpeeksi. Hetken Tessu vielä murisi itsekseen, kunnes lopulta kohotti katseensa Daikiin.

"Haluaisitko ehkä jäädä seuraksi? En löydä kansliaan kumminkaan yksin.."

Njeh njeh, Daiki oli jättänyt mainitsematta että oli saanut myös tietää Tessun oikean nimen asuntolan valvojalta, joka tietysti oli ilmoittanut asujan nimen ääneen kun Daiki oli pyytänyt kyseisen huoneen avainta. Nikolas Palmgrén, sehän se oli. Daiki ei todellakaan ymmärtänyt, miksi toinen halusi sen salata. Mitenniin Daiki muka muokkaisi siitä tyhmiä lempinimiä tai kiusaisi häntä nimenstään tai jotain? Höpsö pikku ipana. Daikin tosin teki mieli kysyä että mistä lempinimi 'Tessu' sitten oikein tuli, se kun ei millään ollut väännettävissä pojan nimestä. Mutta Daiki jätti nyt asian sikseen, jos Tessu ei kerran nimestään halunnut mainita. Tosin, jokaisen oven viereen tuli myös asukkaiden nimet niin että esim. opettajien oli helpompi löytää oppilaat asuntolasta. Sellainen perus käytäntö, josta nyt ei oikeasti mitään hyötyä ollut mutta sillainhan se aina kaikkialla oli. Myöskin asuntolan aulassa olevalla taululla oli myös aina ilmoitettu asukkaiden nimet huoneen numeroiden mukaan. Daiki ei tiennyt että miksi, moisesta jutusta tuli niin laitoksenomainen olo. Kai se oli niitä valtion keksimiä juttuja. Tai rehtorin.
Kun Tessu sanoi ettei kertoisi koulun viranomaisille yhtään mitään, Daiki oli jo avannut suunsa jäpättääkseen jotain tädillistä takaisin, kun Tessu sitten sanoikin ymmärtävänsä. Tässä vaiheessa Daiki heilui myös edestakaisin heinäseipään tavoin samassa tahdissa kuin Tessu. Whee!

Daiki seurasikin sitten Tessua tuon huoneeseen sisälle ilman mitään lupia kyselemättä, mutta tuskin se nyt tuota haittasi kun ei täällä vielä ainakaan mitään hirveän henkilökohtaista ollut esillä. Daiki myöskin auttoi Tessua raahaamaan kassit takaisin sisälle ja jätti ne raa'asti lojumaan keskelle lattiaa. Daiki kuunteli Tessun kiroamista ruotsiksi ja yritti saada niistä jotain tolkkua, mutta eipä se oikeen onnistunut. Englannin kautta olisi luullut ymmärtävän jotain, mutta ei se sitten mennytkään niin. Hmmh. Ehkä Daikin pitäisi opetella myös ruotsia. Voisi aina salakuunnella Tessua kun tuo puhuu ruotsia.
Tessu sitten tiedustelikin huonetoverista. Daikin mielestä oli hyvin huvittavaa että toinen noin kovasti kammosi samassa huoneessa toisen kanssa asumista. AHEHEHE. Daiki kajautti ilmoille melkoisen raikuvan naurahduksen.
"Sori jos säikäytin sut sillä puheella pervoista, mutta älä noin kamalasti pelkää. Ei tänne ketään raiskareita oteta opiskelemaan. Vaikka täällä ehkä erikoista väkeä asuukin, ei se sentään noin paha asia ole. Ja jos joku huonekaveri tuntuu ahdistavalta, voi siitä kertoa henkilökunnalle, ei täällä nyt ketään pakoteta epämiellyttävän ihmisen kanssa asumaan."
Daiki selitti sitten ja hykerteli vieläkin hieman naurusta. Hän oli vasta tajunnut, että pervojen mainitseminen toiselle oli saattanut olla aika arka paikka. Mutta menneitä ei nyt voinut mennä enää perumaan, Daiki vain toivoi ettei toinen ollut ottanut sitä niin raskaasti että oikeasti rupeaisi täällä asumista pelkäämään.
"Mutta sitten itse kysymykseen.. Ei täällä ainakaan vielä näytä ketään asuvan. Tämä on näitä huoneita jotka vapautui kun keväällä vanhimman vuoden opiskelijat valmistuivat koulusta eikä uusia opiskelijoita ole vielä tullut tilalle. Kyllä tänne joku tulee, nyt kesällä teitä uusia rupeaa tulemaan syksyn lukukautta varten."
Daiki selitti sitten. Asuntolan valvoja oli vain sanonut ettei huoneessa tällä hetkellä asunut ketään muuta, mutta ennen syksyä joku oletettavasti muuttaisi samaan huoneeseen. Kouluun oli kumminkin aina pyrkimässä niin paljon opiskelijoita, että kaksi oppilasta per huone tulisi aina olemaan. Eikä erikoiskohtelua kenellekään annettu, tilanpuutteen vuoksi kukaan ei saanut asua yksin.
Tessu sitten kysyikin jos hän haluaisi jäädä seuraksi. Daiki virnuili leveää korvasta korvaan ulottuvaa virnettä niin että kaikki sädehtivän valkoiset hampaat näkyivät.
"Tottakai! Mutta ennen kuin mennään sinne kansliaan, niin mennään syömään! Nyt on lounasaika~"
Daiki hykerteli itsekseen ja tarrasi sitten Tessua käsivarresta ja lähti ravaamaan kohti ruokalaa mölyten samalla jotain 'ruokaa ruokaa!'

Parin minuutin Tessun perässään raahaamisen jälkeen Daiki hiljensi vauhtinsa normaaliksi kävelyksi ruokalan ovella.
"Nyt saat maistaa tämän koulun mahtavat pöperöt."
Daiki sanoi ja raahasi Tessun ruokailulinjastolle. Hän päästi vihdoin pojan kädestä irti ja nappasi sitten käsiinsä tarjottimen ja rupesi kasaamaan sille ruokia. Lounaat oli aika kevyitä täällä ja ihmiset sai itse päättää miten paljon söivät ja mitä. Daiki oli hyvin suuriruokainen, ja ihmiset yleensä ihmettelivätkin että miten Daiki pystyi syömään niin paljon. Mutta jouduivat vain toteamaan että koska Daiki myös kuluttaa paljoon energiaa, täytyi pojan myös syödä paljon. Daiki kasasi lautaselleen kolme appelsiinia, kaksi mielettömän suurta sanwitchia joissa oli välissä vaikka mitä ja sitten vielä kaksi lasillista marjamehua. Daiki vei tarjottimensa pöytään ja odotti että Tessu tuli perässä.
"Tsiigaa tätä."
Daiki sanoi innoissaan ja otti appelsiinin käteensä. Hän laittoi appelsiinin vierimään kämmeneltään kyynärvartta pitkin kohti kyynärtaivetta, ja appelsiinin ollessa kyynärtaipeen kohdalla Daiki suoristi nopeasti käsivartensa jolloin appelsiini pomppasi reilun metrin verran ilmaan ja laskeutui sitten takaisin Daikin kämmenelle. Daiki heilutteli kulmakarvojaan muka hyvinkin ylpeä hymy kasvoillaan. Ei se edes ollut niin ihmeellistä. Se vain oli tosi kivaa.
"Otetaanko appelsiininkuorintakisa?"
Daiki ehdotti innoissaan. Se oli taas niitä tyhmiä Daikin ideoita. Ruoalla piti leikkiä.

Tessu puisteli aika temmokkaasti päätään kun puhe tuli siitä pervoasiasta. Häntä itseään ei naurattanut pätkääkään. "En vain halua jakaa huonetta kenenkään kanssa, tarvitsen omaa tilaa ja rauhaa. Ja kaikista vähiten haluan olla täällä jos se limanen ääliö alkaa lähentelemään ja lirkuttelee kuinka minä näytän tytöltä.." Nikolas jatkoi puhettaan muminana, josta ei enää saanut selvää. Kyllä huomasi että poikaa tavallaan ahdisti, pelotti ja otti päähän tosiasia huonekaverista. Jatkopuhe siitä, ettei täällä kukaan asu, mutta luultavimmin tulee asumaan sai Tessun kananlihalle. Hän tuhahti melko tuimana ja jatkoi saarnaansa: "Pystytän muurin tohon keskelle huonetta..." Tessua pelotti lähinnä se, että hän ei voinut olla yhtään rauhassa. Ja kun poika oli kova itkeä tillittämään kun ei puhu kenenkään kanssa, varsinkin iltaisin.

Ennenkuin Tessu ehti edes huomata, hän oli jo ruokalan ovella. Hän katseli ruokalaa aavistuksen nenäänsä nyrpistäen ja tuhahti Daikin puheille loistavasta pöperöstä. Hän otti tarjottimen Daikin perässä ja kasasi siihen lähinnä omenan ja appelsiinin, juomaksi vettä. Tessu ei pitänyt syömisestä. Ruoka ei vaan maistunut hyvälle eikä mennyt kurkusta alas, mutta sitäkin oli pakko vetää, että pysyi terveenä. Toisekseen Tessu ei luottanut, että ruoka olisi kasvista. Hän istui laihojen eväidensä kanssa Daikia vastapäätä ja katseli toisen temppuilua. Hän naurahti Daiki esitykselle ja puhui: "No ole sinä siinä kun osaat.. Ei äiti opettanut koskaan leikkimään ruoalla." Tessu vilkaisi hedelmiään ja hymähti. Ne näytti ihan syötäviltä. Hedelmät olivat aina hyviä. Tessu otti omenan käteensä, kunnes puhe tuli appelsiininkuorintakisasta. Tessu katsoi Daikiin aavistuksen epäuskoisena ja naurahti. "En taida. Haluaisin vaan syödä. En luota noihin muihin ruokiin, kun en syö lihaa missään muodossa. Siellä kuitenkin on jossain välissä jotain pihviä sisällä.." Tessu tuhahti ja nyrpisti nenäänsä. Hän tosissaan inhosi lihaa, yli kaiken. Se teki hänen olonsa saastaiseksi ja likaiseksi. Niin se oli aina ollut.

Tessu alkoi syödä omenaansa ja tuijotteli ympärilleen. Ruokala ei näyttänyt järin mukavalta, jotenkin kovin avoin ja sinne mahtui liikaa ihmisiä. Silti Tessu ei valittanut, ei ollut mitään syytä valittaa. Hän mietti hetken ja hymyili sitten jo pirteästi. "Millaset opettajat tässä koulussa on? Olisi kiva tietää jos jotakuta pitää varoa. Tai jotain muitakin henkilökunnan jäseniä. Ja ketkä on sitten todella mukavia?" Tessu halusi tietää kaiken koko koulusta, ennen kuin joutui siihen koulun piinaan, mikä oli edessä. Vaikka hän piti koulusta, se ei aina ollut niin mukavaa istua kesäpäiviä homeisessa luokassa, kun ulkonakin pystyi olemaan.

/Anteeksi lyhykäisyys. ;_;

# *hangs herself* #

Tessun nauraessa Daikin temppuilulle appelsiinin kanssa, poika virnisteli.
"Ei äiti opettanut mutta.. isoveli kyllä."
Daiki tokaisi. Jun oli tosiaan tämän Daikille opettanut joskus ihan vuonna nakki. Vaikkei siinä juurikaan mitään oppimista ollut, helppoa kuin mikä. Tessu sitten kumminkin kieltäytyi appelsiininkuorintakisasta. Daiki mutristi huuliaan.
"Phöh, ei sitten. Otan sitten aikaa vain itseltäni."
Daiki höpisi ja kaivoi kännykkänsä esiin. Hän valitsi sieltä sovellukseksi sekuntikellon ja pisti sen pyörimään. Hän rupesi kuorimaan appelsiinia. Tai oikeastaan raatelemaan auki. Ihan raivolla. Se lieni hyvin järkyttävän näköistä mutta Daikin tällaiseen käytökseen oltiin jo totuttu. Paitsi Tessu ei kyllä ollut tottunut.
Joka tapauksessa, kun Daiki oli säälittä ja armotta raadellut kuoret appelsiinista, hän napsautti sekuntikellon pois päältä.
"Hahaa! Viisi sekuntia! Varmaan uusi maailmanennätys!"
Daiki riemuitsi sitten ja tuijotti appelsiiniaan. Se oli hyvin kärsineen näköinen, hedelmä oli täysin raadeltu. Mutta ainakin kuoret olivat poissa. Ei tosin siististi. Kaikkea muuta. Tuskin näytti enää edes appelsiinilta. Daiki näytti hyvin ylpeältä ja nauroi leikkisästi.

Daikin ottaessaan raadellusta appelsiinistaan paloja rupesi Tessu kyselemään koulun henkilökunnasta.
"mmmmmh."
Daiki äänteli mietteliäästi samalla kun mussutti appelsiiniaan nopealla tahdilla. Daikille ei ainakaan tullut mieleen mitään eikä ketään jota tulisi välttää.
"Omasta mielestäni kaikki ovat kivoja. Rehtori on vähän kumma heppu, mutta hieno mies. Se on yhden ystäväni isä."
Daiki selitti koulun rehtorista Torasta, joka tosiaan oli Nosan isä. Yyh, Nosa! Joka hänen sydämensä oli vienyt ja sitten särkenyt. Daikin syytä kaikki. Periaatteessa. No, elämä jatkuu.
"Mutta tosiaan, kyllä kaikki henkilökunnasta hommansa osaa. Ei tänne nyt ketään epäilyttävää väkeä töihin oteta, tällä koululla kun on varaa parhaaseen."
Daiki jatkoi ja virnisti. Hän itse viihtyi koulussa, eikä ollut törmännyt suuriin ongelmiin. Tietysti oman luonteensa kanssa oli sen verran vaikea elää, että konfikteja nyt syntyi tuon tuostakin, mutta Daiki oli fiksu jätkä ja liukas liikkeistään että osasi selviytyä kaikesta. Daikille ei muutenkaan tullut mieleen, mitä oikeasti tulisi välttää.
"Mutta jos jonkun kanssa on ongelmia niin tule puhumaan meitille. Mulla on suhteita."
Daiki sanoi itsevarmana ja rummutti rintaansa virnistäen samalla rohkaisevasti. Toista varmasti vielä karmaisi uusi koulu ja ympäristö, menisi aikaa tottua tähän kaikkeen.

/Minun vuoro pyydellä anteeksi, pirun koulu. : s/

Tessu katsoi appelsiinin raatelua lähestulkoon järkyttyneenä. Mitä pahaa sekään appelsiini ikinä oli toiselle tehnyt? Tessu ei voinut olla avaamatta suutaan ennätyspuheiden jälkeen: "En laskisi tuota enää edes appelsiiniksi.. Olet kovakourainen, hyihyi." Tessun ääni oikein huusi huumoria, ei hän tahallaan ketään hauku, ellei siihen todella ole aihetta. Vaikka sillonkin suu pysyy yleisesti kiinni. Tessu puputti omenaansa hiukan nenäänsä nyrpistellen ja kuunteli Daikin puheita henkilökunnasta. Hän päätti virallisesti, ettei halunnut rehtorin puhutteluun koskaan, jahka tuo mies oli kunmmallinen. Tessu kun ei pitänyt mistään muusta kuin normaalista. Tai ei täysin normaalista, mutta mieleltään normaalista. Hän ei halunnut yhtäkään hiemankaan kajahtanutta aikuista isoa miestä lähelleen. Johan siinä lähtisi taju, ellei jopa henki.

"En tarvitse apua, mutta kiitos kuitenkin. Jos joku käy päälle, minulla on tapani antaa takaisin." Tessu virnuili hetken omahyväisesti ja laski nyrhtiyn omenanraadon takaisin tarjottimelle. Vaikka ne keinot olisivat kuinka kiellettyjä koulun alueella, Tessu ei siitä välittäisi. Pippurisuihke ja raiskauspilli olivat aina hänen mukanaan, käden ulottuvilla. Paitsi nyt, kun Daikin pirulainen oli kiskonut raukan Tessun ihan ilman laukkua kylmään ja pimeään maailmaan. Tessu otti kiinni omasta appelsiinistaan ja alkoi kuoria sitä paljon suuremmalla varovaisuudella kuin vastapäätä istuva herrashenkilö. Tessu toki piti hauskoista ja huvittavista tyypeistä, muttei itse pitänyt suuremmasta sotkemisesta ja itsensä likaamisesta. Olihan se mukavaa, kun joku uskalsi liata itsensä, Tessu pysyi vaan mielummin nauramassa sivulla.

Appelsiinin jauhamisen jälkeen Tessu katsoi vastapäiseen appelsiinintappajaan ja puhui sitten melko hiljaa: "En vain halua, että muut ihmiset tulevat minun lähelleni niin, etten itse halua. Kyllä sinä ymmärrät kun olet jo iso poika ja kaikkea." Tessu virnisti erittäin leveästi ja jatkoi appelsiinin syömistä. Taas lähti kierros sen kunniaksi, että peitellään kaikki todelliset tunteet kuoren sisään. Tessun teki mieli vain tilittää kaikki paha mitä hänelle on koskaan tapahtunut ja itkeä tuomionpäivään asti, mutta ei sitä voinut tehdä muiden nähden. Ei Daiki ansaitse olla vain hiljaa istuva tukipuu heti ensimmäisenä päivänä kun on Tessun tavannut, sehän olisi hittovie vain tyhmää. Tessu tuhahti lähes kuulumattomasti ja jatkoi appelsiinin nyrhimistä suuhunsa. Ajatukset jylläsivät hänen päänsä sekaisin, mutta poika vain jatkoi hymyilyään ja hetken päästä lisäsi puheisiinsa: "Onko täällä koulun alueella mitään eläimiä? Rakastan eläimiä yli kaiken, varsinkin kissoja, mutta niitä ei kuulemma saa millään ottaa tänne asuntoloihin. Se on vähän surullista." Tessu hymyili koko puheensa ajan, vaikka sekin asia ketutti. No, näyttelijälahjakkuus numero yksi.

#nii, koulu on kyllä syvyyksistä o,o#

Tessun mainitessa, ettei appelsiini enää näyttänyt appelsiinilta, Daiki nauroi aurinkoisesti ja kovaäänisesti kuten hänellä oli tapana. Siihen nyt ei kukaan oikein huomiota kiinnittänyt, amerikkalaiset olivat hyvin tottuneita äänekkäisiin ihmisiin. Daiki ei siinä mielessä ollut poikkeus.
"Totta, totta, mutta samalta se maistuu."
Daiki tokaisi sitten syöden yhä appelsiiniaan. Olivat siivut kyllä ihan ehjät mitä nyt kuoripinta oli hyvin raadellut ja appelsiinin tahmeaa mehua tihkui Daikin sormille. Noh, tätä varten olisi sitten olemassa kosteuspyyhkeet, joita Daiki kantoi aina mukanaan juuri tällaisen sottaamisen varalta (joka oli hänelle hyvin jokapäiväistä).
"No, se on hyvä sitten."
Daiki sanoi tyytyväisenä hymyillen kun Tessu sanoi, että hänelläkin oli tapansa puolistautua. Se oli kyllä hyvä juttu, Tessun kaltainen pieni poika saattaisi kyllä ehkä välillä joutua vähän epämukaviin tilanteisiin.. mistä tulikin mieleen että toista voisi ehkä varoittaa parista epäilyttävästä oppilaasta. Hmm. Daiki rapsutti hieman leukaansa.
Daiki kikatteli hetken kun Tessu kutsui häntä isoksi pojaksi.
"Niinno, jotkut ihmiset vain ovat kusipäitä ja luulevat itsestään liikoja. Silloin kannattaa vain poistua vähin äänin paikalta."
Daiki sanoi sitten ja kävi sitten sandwichiensä kimppuun. Daikin sanomisesta tuskin olisi kovastikaan apua, mutta paikkansa se piti. Mutta Tessun sanomasta Daiki päätteli sen, että toisella taisi olla jotain epämiellyttäviä muistoja sellaisesta tilanteesta. Daiki ymmärsi asian liiankin hyvin, hän tiesi itsekin millaista se oli. Se ei ollut kivaa. Daiki voisi jakaa asioita omista kokemuksistaan, jos se yhtään toista auttaisi. Raiskatuksi tulemisesta tuskin ikinä pääsisi kunnolla yli, mutta anyway. Ajatus ahdisti kyllä Daikiakin. Daikin ilme muuttui hieman tuskaiseksi asiaa ajatellessa, hän ei ollut niin hyvä pitämään
Tessu käänsi sitten keskustelun eläimiin ja Daiki käänsi ajatuksensa pois menneisyydestä.
Daiki pudisti päätään samalla kun tunki sandwichin loppuja suuhunsa.
"Valitettavasti ei ole. Vaikka kyllähän se kiva olisi. Kesäisin lähialueilla on kyllä sitten lampaita ja hevosia ja lehmiä."
Daiki selitti elehtien samalla epämääräisesti käsillään.
"Kissat on ihania~ Mutta niitä eikä koiria tosiaan ei saa tuoda asuntolaan."
sinisilmä sanoi sitten hykerrellen ja mutristi suutaan. Nwää, eläimet oli ihania!