Elvis hasn't left the building

[ Naru ja Anttoni tervetuloa siis ~ ]

Punervakutrinen nuori mies istuskeli asuntolan käytävällä sen näköisenä, että olisi juurtunut siihen kuin paraskin tatti. Tosiasiassa syy tuon harvinaiselle hiljaiselle hetkelle oli se, että tuo yritti saada aikaan telepaattista yhteyttä kadonneen avaimensa kanssa. Muutaman minuutin henkisen keskustelun jälkeen tuo palasi penkomaan laukkuaan, joka oli ääriään myöten täynnä erinäistä roinaa. Muutamien pikkuruisten lahjapakettien, karkkipatukoiden, räjähtäneen pelikorttipakan ja muutaman muun elintärkeän välineen alta tuo sitten viimein löysi huoneensa avaimen, johon oltiin ripustattu pojan pään kokoinen köntti erinäisiä vilkkuvia, piippaavia ja kiliseviä avaimenperiä autofirmojen mainoksista pimeässä hohtaviin pikachuihin. Muutaman kömpelön sohaisun jälkeen tuon onnistui tunkea vain sille tarkoitettuu reikään ja vääntää ovi auki.

Seuraavan puolituntisen tuo käytti tavaroidensa siirtämiseen paikasta toiseen. Aluksi Elvis sai siirtyä pienestä kantokopastaan suureen terraarioonsa, ja sen jälkeen oli kolmen matkalaukun vuoro. Huoneen ovi liehui kutsuvasti auki jonkinsorttisen tuuletuksen nimissä pojan järjestellessä tavaroita oikeille paikoillaan kotona päin vietetyn joululoman jälkeen. Aina sillointällöin tuo kävi käytävällä hakemassa taas uuden laukun mukaansa. Laukkuja oli lähes kolme kertaa niin paljon kuin tuon lähtiessä, sillä lellitty pikkuinen oli luonnollisesti saanut itseään kaksi kertaa korkeamman lahjapinon jouluna. Kilttinä nuorukaisena tuo oli toki puuhannut lahjoja myös kaikille ystävilleen ja koulussa tapaamilleen ihmisille - toki pieniä ja vaatimattomia, kuten esimerkiksi cd-levyjä, pehmoeläimiä, avaimenperiä ja karkkeja ja muuta pientä sievää krääsää, jotka tuo kuitenkin oli pakannut mitä hienoimpiin luomuksiin eri värisistä lahjapapereista, ruseteista, tarroista ja muista pikkusievistelyistä.
Lenin paikallaoloa ei ollut kovin hankalaa arvata, sillä tavaroiden purkamisen loppusuoralla poika päätti pistää lauluksi, luritellen kaikkia mieleensä sattuvia pätkiä melkoisella volyymillä. Viimeisenä silauksena tuo iski syntikkansa seinän viereen ja sen suurempia miettimättä alkoi painella kyseistä esinettä toisella kädellään, selkä avonaisella ovelle päin. Hajapäinen mukula.

//Here we go! ;P //

Anthon päästi valtavan haukotuksen, tämän talsiessa eteenpäin ruuhkaista asuntolan eteistä. Väki oli alkanut palata lomialta ja ilma suorastaan surisi iloisista äänistä ja onnen kiljahduksista. Jotkut ryntäsivät halaamaan toisiaan pitkän eron jäljiltä, toiset taas paiskasivat miehekkäästi kättä. Osa nauroi, jotkut jopa itkivät ilosta, kun taas osa valitti loman lyhyyttä ja kertasivat huonoja kokemuksiaan edelliseltä lukukaudelta. Joka tapauksessa tunnelma oli odotuksia täynnä. Paitsi ei hänen osaltaan.

Anthon oli viettänyt koko loman St. Heaven's:ssä ja koska hän ei tuntenut juurikaan muita koululle jääneitä oppilaita, oli loma ollut muutenkin erityisen puuduttava. Kaiken kukkuraksi hän ei oikein osannut odottaa mitään hyvää uudelta opiskelu paikaltaan. Ne harvat tapaukset, jotka olivat jääneet kouluun jouluksi ja joihin hän oli vaivautunut tutustumaan (tai pikemminkin joutunut tutustumaan), olivat osoittautuneet ärsyttäviksi tai riidan haluisiksi tapauksiksi. Ei mitenkään kovin hyvä alku. Tumma poika suki lyhyitä hiuksia sormillaan ja vilkaisi vielä olkansa yli aulan melskettä, ennen kuin jatkoi portaita pitkin toiseen kerrokseen, kulmat pienesti kurtussa. Hän saisi varmaan migreenin tästä hälinästä.

Anthonin suureksi yllätykseksi, yläkerran käytävillä oli yllättävän rauhallista. Vain muutama oppilas liikuskeli käytävällä, suurin osa jo lähdossä takaisin alakertaan. Useimpien huoneitten ovet olivat kiinni ja kun kuunteli hiukan tarkemmin, saattoi kuulla pahvilaatikoiden avaamisten ääniä ja tavaroiden kopsahtelua lattiaa vasten. Onneksi hän ei ollut lähtenyt Lontooseen jouluksi. Hän ei edes uskaltanut ajatella minkälainen työ levyjen pakkaamisessa ja purkamisessa, taas uudelleen ja uudelleen, olisi ollut. Mutta hiljaisilta käytäviltä kuului myös muutakin. Rokkari höristi korviaan ja räpsäytti silmiään yllättyneenä. Joku taisi soittaa syntikkaa ja itse asiassa varsin kovaan ääneen. Ihme, ettei hän ollut kuullut sitä jo portaikossa. Hetken emmittyään Anthon lähti kulkemaan käytävän toista päätä kohti. Tämä soitto tapa oli jotenkin tuttu.
Vaikka hän ei yleensä muistanut ihmisten nimiä, häneltä harvoin jäi huomaamatta, jos joku osasi soittaa hyvin. Ja tämä tyyppi osasi. Pian tuli näkyviin huone josta soitto oli tullut.
'Ihmekkös kun kuului niin hyvin...', hän ajatteli tuhahtaen samalla ääneen. Huoneen ovihan oli sepposen selällään. Uteliaisuus vei kuitenkin voiton ja varovasti poika kurkistu huoneeseen.
Anthon joutui räpsäyttämään silmiään muutaman keerran yllättyneenä, ennenkuin hänen naamansa levisi pieneen virneeseen. Olisihan hänen pitänyt tietää. Kellään muulla ei olisi ollut pokkaa soitella musiikki täydellä volalla keskellä kirkasta päivää, huoneen ovi apposen auki. Tai paremminkin kellään muulla ei ollut sellaista esiitymis himoa tai hetkellistä huomiokyvyn puutetta, kuin Lenillä oli.
Anthon oli juuri avaamaisillaan suunsa, kun hän saikin paremman idean. Hän astui sisään huoneeseen, luikki tyhjien pahvilaatikkojen ohitsen niin hiljaa kuin suinkin ja pysähtyi sitten aivan punaruskeatukkaisen pojan taakse. Koska ala-aulassa oli suhteellisen viileä oli hänen sormensa vielä mukavan viileat kirpeästä pakkasilmasta, eikä hän voinut vastustaa kiusausta. Hän kohotti molemmat kätensä ja painoi ne nopealla liikkeellä Lenin lämpimään niskaan.
"Böö!!", hän kiljaisi suoraan toisen pojan korvan vieressä, peruttaen samalla nopeasti hiukan kauemmas mahdollisen koston varalta.
"Ei kannatas jättää ovea auki. Ties millaisia örkkeleitä sieltä voi ilmestyä", hän naureskeli ja virnisti leveästi.

Kikkaratukkainen nuorukainen oli ollut niin kertakaikkisen uppoutunut jammailuunsa, että oli saada jonkinlaisen sydänhalvauksen ikävän vilpoisesta kosketuksesta herkällä hipiällään. Hiljaisuus tai halvaantuminen eivät kuitenkaan erityisemmin sopineet Lenin jokseenkin omintakeiseen tyyliin, joten kuten oli odotettavissa, oli tuon reaktio melkoisen räjähtävä.
Vertahyytävä kirkaisu oli jossain määrin helppo veikata tulevaksi etukäteen, mutta muuten tuon ylimitoitettu järkytys oli varsin mielenkiintoista ja ailahtelevaista laatua. Poika kiepahti ympäri kuin sateenkaaren sisuksiinsa imaissut hurrikaani, silmät suurina ja vauhkoina. Siinä, hänen pieni, virnuileva prinssinsä!
"APUA ANT AUTA JOKU MONSU HYÖKKÄÄ!" Ja jaettuaan tämän varsin asioita selventävän mielipiteensä maailman kanssa, tuo teki mitä kuka tahansa itseään hieman vähemmän kunnioittava tyttö olisi siinä tapauksessa tehnyt - loikkasi suoraan toisen pojan käsivarsille kuin paraskin prinsessa, haudaten kasvonsa tuon kaulaa vasten ja napaten tiukasti kiinni toisen paidanetumuksesta. Melkoinen älyn jättiläinen tuo punapää, joka mitä ilmeisimmin tosiaankin uskoi Anthonin tulleen pelastamaan häntä äskeiseltä mystiseltä jäämöröltä. Rauhoituttuaan siinä muutaman pitkän sekunnin ajan tuo nosti taas pirtsakasti päätään kuin päänsä maan alta nykäisevä strutsi, naama yhtenä hymynä.
"Oih, olet sankarini", tuo kujersi, ennenkuin tössähti varsin epäviehkeästi istumaan syntikkansa alta pilkistävälle tuolille.

Kenen tahansa ulkopuolisen mielestä tilanne olisi luultavasti ollut kertakaikkiaan huvittava, jos ei jo Lenin epämääräisen käytöksen niin vähintään siihen lisättynä pojan iloisen ulkonäön vuoksi. Punervat kiharat oltiin sidottu ylpeälle poninhännälle päälaelle, ja nenää peitti muumeilla koristeltu laastari. Vaatetuksen puolesta tuo oli itseasiassa tyytynyt varsin vähiin kuteisiin - lähes polviin asti yltävän valkoisen, pinsseillä ja vastaavilla pikku koristeilla täyteen koristellun pörrökankaisen villapaidan alta pilkistivät vain tutut, riemunkirjavat sukkahousut. Ei tuon olemus kuitenkaan tavallista tavallisemmaksi jäänyt, olihan sadoilla pinsseillä panssaroitu housuton sukkahousupoika jo ihan oma lukunsa tässä mielenkiintoisia asioita pursuavassa maailmassa.
"No, mitäs kuuluu?", tuo totesi kertakaikkiaan sellaisella sävyllä, kuin äskeistä välikohtausta ei olisi koskaan tapahtunutkaan.
"Joko sinä olet varannut meidän hienolle bändille keikkapaikaksi New Yorkin isoimman lavan, hee? Onhan meidän nimi sitten Elvis Juniors? Saanhan minä esiintyä mekko päällä?"

Anthon oli osannut odottaa jotain atomipommin räjähdystä muistuttavaa kohtausta, olihan nyt kyse Lenistä, mutta halausta hän ei ollut odottanut temppunsa jälkeen. Toisin kuin Lenille, Antille oli ominaisempaa jähmettyä, kuin kiljua. Poika muuttuikin samalla sekunnilla patsaaksi kun vanhempi poika tarrasi häntä paidanetumuksesta. Rokkari oli kuitenkin nopea toipumaan, eikä jähmetystä kestänyt kuin hetken. Olihan tilanne hiukan epämukava, mutta ei hän raaskinut riuhtoa itseään irti toisen otteesta. Niinpä hän tyytyi taputtamaan kikkarapäätä kevyesti päälaelle ja eipä aikaakaan, kun Len irtautui hänen paidastaan, istahtaen tuolilleen poikkeuksellisen epäsulokkaasti, kutsuen häntä vielä sankarikseen siinä sivussa.
Anthon hymyili vinosti ja kohotti olkiaan huvittuneena. Oikeastaan hän oli ollut tässä episodissa se pahis, mutta eipä tuo sankariksi kutsuminen häntä pahemmin haitannut.
”No hei vaan sinullekin. Ja vai että oikein monsu… Mikä se semmoinen edes on? Jokin uusi hamsteri lajike?”, hän tuhahti huvittuneisuuttaan peitellen ja katsasti samalla Lenin päivän lookia. Eikö tuolla kaverilla ikinä ollut normaaleja vaatteita? Toisaalta Len normaaleissa vaatteissa voisi olla todella huolestuttava näky. Kaikki ei voinut silloin olla kohdallaan. Hän itse ei ollut vaivautunut panostamaan pukeutumiseensa: perinteiset mustat farkut, tummanliila huppari, sen alla keltaisella kiinalaisella lohikäärmeellä koristeltu musta t-paita, pari keltaista muoviketjua vyöllä (rautaiset kylmenivät ikävästi pakkasilmassa) ja kaulassa mustat helmet, plus pari muuta satunnaista hopea korua. Tavallaan hän kadehti Lenin kykyä pukeutua omalla persoonallisella tavallaan. Siihen eivät kaikki pystyneetkään

Muutama utelias oppilas oli pysähtynyt käytävälle kurkistelemaan uteliaasti huoneeseen. Lopulta ne harvatkin kaikkosivat Anthonin antaessa heille muutaman myrkyllisen katseen olkansa yli, ennen kuin vastasi Lenin perinteiseen kysymys tulvaan.
”Hyvinhän tässä, mitä nyt uusi koulu vähän vaivaa”, hän sanoi kohottaen taas olkiaan, melko välinpitämättömästi. Vaikka hän pitikin Lenistä, ei tämä ollut ensimmäinen henkilö jolle hän rupeaisi avautumaan sen hetkisistä ongelmistaan. Ja miksi turhaa vaivata toisen mieltä, eivät hänen perhe riitansa olleet mitenkään mukavaa kuunneltavaa. Vaikka tuskinpa ne olisivat kiharakutria pahemmin masentaneet.
”Ja ei, en ole vielä varannut keikka paikkaa Isosta Omenasta, vielä”, hän jatkoi kohautellen kulmiaan samalla vihjailevasti.
”Bändin nimestä voidaan neuvotella ja ei, sinä ET saa esiintyä mekko päällä. Joku raja jossakin Leniseni”, hän naurahti ajatukselle Lenistä tanssimassa keskellä esiintymislavaa pinkissä kukkamekossa ja korkokengät jalassa, humpan soidessa taustalla, pari hevimetallisitia taustatanssijoiksi… Anthon alkoi hekotella itsekseen, yrittäen samalla karistaa mielikuvaa päästään. Hän joutui peittämään suunsa ettei olisi revennyt hillittömään nauruun. Ja kaiken kukkuraksi mielikuva ei vaikuttanut edes mahdottomalta.
Saatuaan itsensä taas kasaan, hän kohotti katseen huoneen omistajaan päin ja hymyili anteeksipyytävästi.
”Sori, outoja mielikuvia. Entä sä? Mitään ihmeellistä tapahtunut?”

Len väänsi sievän naamansa hetkeksi jonkinlaiseen miettiväiseen irveeseen ennenkuin salli itsensä aloittaa ainaisen puhetulvansa. Siinä samalla tuo yritti parhaansa mukaan pujottaa varpaansa toisen pojan lanteilla riippuvien ketjujen väliin voidakseen häiritä tuota olemassaolollaan jonkinsorttisen tahdikkaan nykimisen muodossa.
"No mitäs mitäs . . . lomalla oli oikeastaan aikas kivaa. Elvis pääsi karkuun ja meni ilmastointiputkijuttuja pitkin meidän naapurien vessaan ja säikäytti niiden äidin niin pahasti että se joutui sairaalaan", tuo aloitti iloisesti, kuin olisi kertonut siitä miten taivaasta oli satanut halinalleja ja karamellejä niin paljon kuin kaikkien sateenkaarien ja lentävien taikaponien seasta nyt vain mahtui tipahtelemaan.
"Ja kun minä yritin mennä sen perään niin minä juutuin sinne ilmastointikanavaan moneksi tunniksi!" Kiharapäisen nuoren miehen aivokapasiteetilla ei ollut kovinkaan hankalaa luoda mielenkiintoista seikkailua mistä tahansa tilanteesta mitä maa päällään kantoi. Paitsi opiskelemisesta, luonnollisesti.
"Sitten jouduin sairaalaan kun nielaisin vapaudenpatsaan pienoismallin, ja sitten me käytiin Elviksen kanssa katsomassa yhden minun hämispalstalta löytämän mailikaverin poikahämppiä - se oli tosi komea, sen nimi oli Napoleon, ja sitten sillä tytöllä oli kanssa kaksi pientä tyttöhämppiä jotka oli Ginevra ja Victoria - ja minusta tuntuu että joskus pian Elvis ehkä saa parisataa poikasta!" Mikä riemukas uutinen! Ja tätä upeaa ilosanomaa korostaakseen tuo ryntäsi kaivamaan rakkaan lemmikkinsä ulos rauhaisasta terraariostaan, ja iski tuon suoraan Anthonin naaman eteen ihasteltavaksi, antoipa otukselle pienen pusunkin päälaelle.
"Sinä et olekaan ennen nähnyt Elvistä - eikö hän olekin iiiiiiihana?"

Maailma ei ollut koskaan ollut reilu paikka. Itseasiassa päinvastoin - maailma oli monin tavoin varsin epäreilu paikka elää ja asua. Esimerkiksi niissä tapauksissa, jolloin hämähäkkifoobikot tietämättään loivat ystävällismielisiä siteitä hämähäkkifanaattisiin pyörremyrskyihin joiden aivotoimintaa oli helpointa kuvailla esittelemällä kuvaa nauriista. Kyllä vain, elämä oli kertakaikkiaan epäreilua, ainakin Anthonia kohtaan.
"Hän on kasvanut vähäsen - jalkojen kärkiväli on ihan pian kaksikymmentäkolme senttiä!"

Maailma tosiaan oli julma paikka, sen Anthon oli saanut tuntea nahoissaan jo muutamaan otteeseen. Hyvä esimerkki siitä oli hänen muistinsa, joka oli taitava plokkaamaan epämiellyttävät asiat sivummalle. Nytkin hän oli täysin unohtanut että Lenillä oli lemmikki koululla. Aluksi hän ei ymmärtänyt mistä oli kysymys, kun hänen niskakarvansa nousivat vaistomaisesti pystyyn hänen kuunnellessaan kikkurapään selostusta lomastaan ja Elviksen taidokkaasta katoamistempusta. Niinpä hän tyytyi nyökkäilemään kohteliaasti, esittäen että muka muisti mikä tämä Elvis-neitonen oli lajiltaan. Vasta siinä vaiheessa kun Len selitti Hämähäkkiyhdistyksen palstasta ja kahdesta sadasta poikasesta, yhdityivät palaset nuoremman pojan päässä ja hän tunsi valahtavansa kalpeaksi. Hän tunsi käsiensä hikoavan ja kehonsa jäykistyvän silkasta kauhusta. Ei kai, ei kai vaan...
"Sinä et olekaan ennen nähnyt Elvistä - eikö hän olekin iiiiiiihana?"
Jähmetys. Siinä se oli valtava tarantella aivan hänen nenänsä alla. Anthonin jokainen lihas ja solu oli jähmettynyt pakalleen paniikkissa eikä hän pystynyt hievahtamaankaan. Kylmä hiki valui hänen ohimoaan pitkin ja hän tunsi silmiinsä kihoavan pelon kyyneliä.

'Voi hittohittohittohittohitto... Anthony Jasper Meyer, ryhdistäydy, se on vain karvainen pikku hyönteinen ei muuta, ole kuin mies älä antaudu pelolle. Ei ole syytä paniikkiin....'
"Hän on kasvanut vähäsen - jalkojen kärkiväli on ihan pian kaksikymmentäkolme senttiä!"
'Okei, on syytä paniikkiiin!!!'
"AAAAAAPPPUUUAAAAAOOOOOOOOOOOOOUUUUUUUUUUEEEEEEÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄUUUUUUUUUUUUUAAAAAAAAAAAAAAAAAGGGGHHHHHÄÄÄÄÄMMÄÄÄÄÄHÄÄÄÄÄKKKIIIIIIIHHHHHHHHHAAAAAAAAAAGGGGHH!!!!!!!"
Koulun seesteistä ilmaa leikkasi verta hyytävä kauhun parkaisu. Kaikki käytävillä olevat oppilaat pysähtyivät kuin seinään ja koulun pihapuun oksalla istuvat tilhet lehahtivat pelästyneinä lentoon.
Anthon harvemmin antoi periksi pelolle tai antoi valtaa sille pikkiriikkiselle osalle itsestään joka halusi käyttäytyä kuin pahainen pikkutyttö, mutta hämähäkit olivat suuri poikkeus. Eikä hän normaalisti ollut niin nopea kuin nyt.
Tarvittiin vain yksi vikkelä loikka ja Ant seisoi varpaillaa Lenin sängyn päällä, niin kaukana pojasta ja tämän karvaisesta hämähäkki ystävästä kuin suinkin. Molemmat kädet puristivat hänen hupparinsa reunusta rystyset valkoisina ja ilme oli kuin haamun nähneellä pikku tytöllä. Liskäsi muutama pelon sekainen kyynel oli vierähtänyt pojan silmistä.
"VIESEPOISVIESEPOISVIESEPOIS, ole kiltti! VIE-SE-POIIISS!!!", hän melkein kiljui ääni ainakin kolme oktaavia korkeammalla kuin normaalisti. Hän tuijotti vuoron rauhallisesti Lenin kädessä lepäilevää Elvistä ja vuoroin anovasti sen omistajaa.
"Pane se pois, ole niin kiltti", hän vikisi anovatsi ja painoi kätensä rinnalleen villisti panppailevan sydämmensä päälle. Hän varmaan pyörtyisi ihan kohta...

Len tuijotti tätä silmiensä edessä tapahtuvaa näytelmää niin typertyneenä, että varmasti useampikin typeriä sarjakuvahahmoja omaava taiteilijaluonne olisi saanut tuon olemuksesta useamman huvittavan tarinan verran inspiraatioita. Kyseinen kikkarapää ei ollut ihminen, joka oli helppoa hiljentää. Nyt tuo kuitenkin tuijotti kertakaikkiaan pölähtäneen näköisenä, suu hölmön näköisesti raollaan ja silmät lapsekkaan kummastuneina toisen venkoilua, päästämättä pienintäkään pihahdusta karkaamaan huuliltaan. Mitä merkillistä juuri tapahtui? Mikä hänen viehättävässä pikku lemmikkineitosessaan saattoi aiheuttaa moisen reaktion?
"Oho, katsos tuota, Ellu pieni. Hän taisi tykätä sinusta tooosi paljon."
Niin, jokos siitä olmin tasolle jumahtaneesta älykkyysosamäärästä ehdittiinkin keskustella? Len ei ehkäpä ollut välkyimpiä olentoja mitä maa oli päällään aikojen saatossa kantanut tavallisestikaan, mutta omissa silmissään täydellistä pikku lemmikkieläintään kohti suuntautuneet aiheet toivat esiin tuon luupäisimmän puolen. Elvis oli ihana, kaunis, täydellinen ja kaikin puolin ihastuttava - ja muita mielipiteitä ei sallittu.

Tällä kertaa tuon harhainen aivotoiminta kuitenkin johti Anthonille mieluisempaan vaihtoehtoon.
Toinen mahdollinen toimintamalli olisi mitä luultavimmin saanut aikaan sen, että nuori brittipoika olisi päätellyt tummakutrisen ystävänsä ihastuneen Elvikseen niin kovasti että pisti ihan tanssiksikin sen vuoksi, joka olisi hyvinkin saattanut johtaa siihen, että Anthon olisi päätynyt jonkinlaisille nukkejen teekutsuille Lenin ja kyseisen kahdeksanjalkaisen kaunottaren kanssa.
Mutta sen sijaan että Len olisi positiivisesti uskonut näin, tuon sisällä syttyi valtaisa epäilys - mitä jos toinen piti hänen lemmikistään niin kertakaikkisen hirmuisen kamalan valtavasti, että yrittäisi varastaa hänen pikkuisen Elviksensä heti kun silmä vähäsen vältti? Ja tästä mahdollisuudesta kauhistuttuaan tuo toden totta päästi rakkaansa paarustamaan takaisin terraarionsa pimentöihin mutustelemaan niitä muutamaa kärpäsenraatoa jotka Len oli ripotellut naposteltavaksi pitkin terraarion pohjaa.
"Kas noin, Ellu meni lepäilemään", tuo kujersi kuvottavan sokeriseen sävyyn, ennenkuin kapusi Anthonin seuraksi sängylle patsastelemaan. Maisemiako tässä katseltiin, vai tahtoiko toinen poika kenties vaihtaa hänen huoneeseensa uuden lampun?
"Mikäs tässä hengaillessa, mutta olisi silti kiva jos ottaisin kengät pois. Seisot nimittäin tyynylläni."

Anthon niskautti pelästyneenä ja tarkkaili Lenin jokaista liikettä tämän laittaessa tarantela neitonsa hellästi takaisin terraarioon. Olihan hän aina sen tiennyt, mutta viimeistään nyt kyllä oli käynyt selväksi, etteivät Lenin käikki piuhat olleet paikoillaan. Ensinnäkin, kuka pystyi nukkumaan hämähäkin kanssa samassa huoneessa, ellei muutama aivosolu ollut hakoteillä? Ja se että kikkurakutri oli pystynyt kääntämään äskeisen reaktion vielä myönteiseksi, oli myös toinen hyvä todiste maailmanluokan hitaudesta. Ant yritti tasata hengitystään ja rauhoittua, mutta lihasten nykiminen ei vain ollut loppuakseen. Samalla aalkoi myös nolouden tunne lisääntyä. Hitto soikoon, hän oli juuri menettänyt itsekontrollinsa totaalisesti ja vieläpä oikein kiljunutkin kuin pikku tyttö. Kalpeuden tilalle alkoi nousta häpeilevää punastuneisuutta. Voi paska mitähän Len hänestä oikein ajatteli?

Anthonin rypiessä omassa häpeän tunteessaan Len kipusi hänen viereensä seisomaan sängylle, huomauttaen samalla siitä tosiasiasta että tumma poika oli unohtanut maiharit jalkaansa. Hän katsoi hämmentyneenä vuoroin kenkiään ja vuoroin Leniä.
"Ömm... tuotaa... sorry...", hän mumisi nolona ja laskeutui hiukan kömpelösti alas sängyltä, pyyhkien samalla hajamielisesti jälkeensä jättämiä hiekan jyviä perästään. Hän vilkuili varovasti vanhempaa poikaa, ettei tämä vain olisi loukkaantunut hänen typerästä käytöksestään Elvistä kohtaan tai sängyn likaamisesta puhumattakaan. Lenin iloinen aura ei kuitenkaan osoittanut katoamisen merkkejä ja nuorempi poika uskaltautui hymyilemään anteeksi pyytävästi. Hän avasi mustien kenkiensä nauhat ja potkaisi ne jaloistaan oven syrjään.Tämä oli yksi niistä piirteistä joista hän Lenissä piti, hän ei turhista hermostunut ja tuntui jopa hyväksyvän hänen typerän pikkumaisuutensa joissakin asioissa. Ant kurtisti hiukan kulmiaan ennen kuin kääntyi takaisin vanhemman pojan suuntaan.
"Tämä saattaa kuullostaa tyhmältä, mutta sano jatkossa etukäteen, ennen kun otat tuo hirv... Elviksen terraariosta, okei?", hän pyysi katsellen samalla Leniä kulmiensa alla. Ei sillä että hänellä olisi mitään Elvistä vastaa (tai oikeastaan oli ja paljonkin), mutta hän ei halunnut saman episodin toistuvan. Se olisi jo liian noloa.

//Anteeksianteeksianteeksi laittoman pitkä kesto >.< koulu syö pienen viattoman(ko?) elämäni. jatkossa tulee vastausta nopeammin promise! //

[ eikä mitä, itsekään en ole omistanut juuri minkäänmoista internettaalista elämää viimeaikoina x__x. Hirveä petraus päättötodistuksen takia ja 24/7 harjoittelua kuukauden päästä oleviin lukion pääsykokeisiin. että eipä tässä mitään turhia kiireitä ennen kesäloman alkua ;>]

Len oli jo hetkellisesti ehtinyt keskittyä jonkinlaisten mielikuvitussaippuakuplien poksautteluun - tai siltä tuon epämääräinen härkkiminen ja haahuileminen ainakin näytti - kun Elviksen nimi herätti hänet horroksestaan.
"Joojuu", tuo lupasi sen kummemmin miettimättä. Mikäs siinä, ei kuulostanut kovinkaan vaativalta. Tuskinpa tuo muistaisi lupaustaan liian pitkän aikaa, mutta saihan sitä silti luvata! Ja sitten olikin taas aika istahtaa rakkaan musisointipelin ääreen ja päästää ilmoille muutama ensimmäinen sointu Ukko Nooasta. Kyllä vain, kyvyt olivat selkeästi tallella vaikka harjoittelussa olikin ollut pienoista taukoa viimeaikoina. Eipä sillä, vuosien päivittäisen soittokokemuksen jäljiltä viikon tauko tuskin ehtisi kuihduttamaan hänen kaikkia musikaalisia lahjojaan aavikko-tasolle.
"Joko me kohta aletaan ihan oikeasti bändiharjoitella? Yksin soittaminen on kamalan tylsää, tiedäthän. Tai siis ei tylsää, tietenkään, mutta kun minä haluan soittaa muidenkin kanssa kuin itseni. Vaikka olenkin tosi hyvää seuraa. Viihdyn itseasiassa itseni kanssa paremmin kuin aika monen muun kanssa. Paitsi Elviksen. Sinäkin olet ihan kiva." Johdonmukainen keskustelu yhden ihmisen välillä, eiköstä vain? Toisen käden sormet kohosivat nyhertelemään punervia kiharoita Lenin mutristaessa huulensa hassunkuriseen kummasteluun ja vilkaistessa Anthonia. Toinen poika näytti edelleen hassun vaaleanpunaiselta, mikä oli oikeastaan melko sievää. Kauniin possunvärinen sävy puki Anthonia niinkin mukavasti, että Len päätti hiljaa mielessään pukevansa toisen pojan vaaleanpunaisiin jollekkin keikalle sinä kauniina päivinä kun he paistattelisivat kiistattomassa maailmanmaineessa. Tyhmä tuo ei kuitenkaan varsinaisesti ollut, joten tajusipa jopa olla kertomatta päätöksestään toiselle nuorukaiselle.
"Minä haluan jo julkkikseksi. Olen harjoitellut nimikirjoitusten antamistakin", tuo yhtäkkiä kehaisi ylpeästi, pöyhäisten poninhäntäänsä diivamaiseen tapaan ja hymähtäen itsetyytyväisesti.
"Ja sitten minä kirjoitan nimeni - ehkä minun pitäisi keksiä taiteilijanimikin, Len on vähän tylsä - kaikkien meidän maukkaiden fanityttöjen tisseihin. Sen teen, teenpä hyvinkin." Jonkun saattaisi olla hyvä aika muistuttaa Leniä keskustelun oikeasta määritelmästä. Sitä tuli nimittäin käydä kahden ihmisen välillä, toisin kuin tämä ihastuttava yksinpuhelu jota Len paraikaakin harjoitti. Mutta minkäs teet, brittipoikasella oli suuresti luonnetta.

Esiksi Anthonin pyynnollä ei näyttänyt olevan minkäänlaista vaikutusta, kunnes Len koki ihmeellisen herätyksensä haave maailmastaa ja lupasi varoittaa ensi kerralla. Tummasta pojasta kuitenkin tuntui, ettei tämä pilviveikko jaksaisi kauaa tuota lupausta muistaa, mutta väliäkös tuolla. Ensi kerralla kun hän tulisi tämän kämpille pyörimään, hän valmistautuisi Elvikseen paremmin. Ehkäpä hyönteismyrkyllä...

Oli oikeastaan varsin hyvä juttu, ettei Anthon osannut lukea ajatuksia tai että Len oli ymmärtänyt olla kertomatta niitä. Toisen ajatukset pinkistä rokkarista olisivat saattaneet aiheuttaa aikamoisen vasta reaktion. Siinä nuorempi poika kuitenkin hymyili tyytyväisenä, vailla aavistustakaan bändikaverinsa "kieroista" tulevaisuuden suunnitelmista suunnitelmista.
Lenin mainitessa musiikkin, jokin kolahti takaisin Anthonin päässä. Äskeinnen kauhunkokemus tuntui vaipuvan jonnekin syvälle alitajunnan syövereihin ja tummatukan ilme kirkastyi suorastaan virnistykseksi.
"Pitäiskö tuosta loukkaantua? Että oikein "ihan kiva" vai? Pikemminkin loistavin, hurmaavin ja hämmästyttävin ykköskitaristi mitä löytyy. Sitäisin saada paremman luokituksen kuin "Ihan kiva"", hän vitsaili ja levitti kätensä hyvin machomainen ilme naamallaan, iskiensilmää leikkisästi perään.
"Ja tottakai me voidaan soittaa, aloitetaan vaikka heti, jos tarttee! Mulla ei tosin ole nyt kitaraa, mutta, mutta...", Anthon kurtisti pienesti kulmiaan, yrittäen samalla arvioida kuinka kauan reissu häne toisessa kerroksessa sijaitsevaan huoneeseensa veisi. Kymmenisen minuuttia ehkäpä...
Mietiskelyltään kitaristilta meni Lenin puheesta alku kokonaan ohi (hän oli jo oppinut tämän heidän lyhyen ystävyytensä aikana, ettei kaikkea mitä tämä äänekäs kikkurakundi sanoi, tarvinnut kuunnella kunnolla) ja vasta puheen tissi vaiheessa hän ymmärsi nyökytellä kiinnostuneesti. Vaikka tuskinpa Len siitä edes huomasi, niin syvälle yksinpuheluunsa oli tuo jo uponnut.
"Mä voin luovutan ne kiljuvat massat sulle. Mä taas kuorin kermat päältä!" hän vinisti ja noisi seisomaan sängyn reunalta. Hän vilkaisi avoimesta ovesta käytävälle ja kääntyi sitten takaisin Leniin päin. Hän käveli toisen viereen ja painoi yhtä syntikan näppäimista.
"Kuule ei sulla sattuisi olemaan vahvistinta täällä?" hän kysyi, väläyttäen toiselle viekkaan hymyn kulmiensa alta ja tökkäsi tätä vihjailevasti nyrkillä käsivarteen. Idea oli putkahtanut hänen päähänsä kuin tyhjästä ja hän oli itsekin hiukan yllättynyt yllättävästä kapinamielestään. Ehkä se jotui Lenin ainaisesta energisyydestä. Tämä paikka tarvitsisi hiukan lisää elämää sen vasta painoksi.
"Musta tuntuu, että tämä koulu kaipaa pikkuisen herätyksen, näin loman loppumisen kunniaksi".

"No ei se mitään, kerma onkin pahaa. Minä pidän enemmän maidosta." KYLLÄ IHMISET, OLKAA HYVÄ JA SUOJAUTUKAA IDIOOTTISÄTEILYLTÄ JONKISORTTISILLA SUOJAPUKINEILLA. Mutta ainakin fanien tasajaosta oltiin päästy jonkinsorttiseen sopimukseen, vaikkei Len sitä niin täysin ymmärtänytkään.

Anthonin sanat nostattivat kuitenkin velmun virnistyksen pojan sieville mutruhuulille, tehden varsin selväksi että tuo oli hyvinkin saattanut poimia pientä piiloteltua kujetta tuosta kysymyksestä. Kyllä vain, ja hyvältäpä se kuulostikin.
"Itseasiassa kaksikin. Vaatekaapin pohjalla on toinen, ja sen ainakin pitäisi toimia ihan priimasti. Sängyn alla on toinen, mutta se on jo aika vanha ja sillä on tapana hieman pätkytellä kesken soiton", tuo vastasi varsin asialliseen sävyyn, vaikka myrskynharmaat silmät tuikkivatkin riemukkaan pahanilkisesti. Ja ihankuin vielä lisätäkseen tunnelmaan entistä enemmän painoa ja odotusta, alkoi tuo piristää päivää muutamilla varsin tuhoisilla soinnuilla jotka saattoivat lupailla vain ja ainoastaan lähestyvää ULTIMATE DOOMia.
"Why so? Pitäisikö saada aikaan vähän melua?", tuo vielä kysäisi suorastaan viattomasti, poimien uskollisen soittimensa kulmalta metsänvihreän hiuslenkin ja kiepauttaen villin poninhäntänsä löysälle, leikkisälle nutturalle kuin suureenkin taistoon valmistuen. Ja hetken kuluttua näppärät sormet tanssivat jo mustan ja valkean kirjavilla, satunnaisilla tarroilla koristetuilla koskettimilla, loihtien esiin vuoroin Nalle Puhista, Rammsteinin ensimmäisiltä levyiltä tai Narutosta tuttuja sointuja sen suuremmin välittämättä siitä kuinka hyvin ne sointuivat yhteen tai missä määrin pikkuvikoja hänen soittotaitoonsa sattuikaan lipsahtamaan. Lopetettuaan kyseisen taidonnäytteen sydäntäsärkevään rämäytykseen tuo kiepahti taas ympäri, pyöritellen yhtä viehkoa hiuskiehkuraa sormensa ympärille kuin paraskin prinsessadiiva.
"Miten on, tekeekö mieli juosta noutamaan jotakin musikaalista objektia jolla saa hitusen mökää irti?" Kyllä vain, Len oli kuin olikin sisäistänyt aiemman ajatuksen.

Kaksi vahvistinta! Eli oli siis varaa oikein valita. Hän oli jo pelästynyt, että hänen olisi pitänyt raahata omansa tänne alas. Vaikka Anthon oli suhteellisen vahva käsistään, ei kunto ihan sellaisen mötikan raahaamiseen olisi riittänyt.
"Sweeet...", tumma poika kuiskasi innostustaan pidätellen. Hänen rakas sähkökitaransa pääsisi pitkästä aikaa tosi toimiin.

Anthonin silmät välähtivät kujeilevasti, mutta suu levisi mitä viattomimpaan hymyyn.
"Nooh, en sanoisi ihan melua. Pikemminkin tämän paikan musiikkimaun kouluttamista", hän vastasi ja painoi yhtä kosketinta niin, että yhdessä Lenin näppäilyn kanssa syntyi yksi ikävä riitasointu hänen sanojensa painoksi.
"Mutta voihan sitä siksikin kutsua", hän jatkoi virnistellen ja kohentaen sitten ryhtiään. Muutamalla askeleella hän lipui oven suuhun, kohotellen samalla kulmiaan pahaenteisesti parille ohikulkevalle oppilaalle. Tämä utuinen iltapäivä saisi kohta puoliin pikkuisen piristyksen.
"No olisi minulla on tuolla yläkerrassa sellainen kaunotar, jota monella ihmisellä Lontoossa ei olisi varaa edes koskea. Ja ääni on sen mukainen", hän vastasi jälleenkerran hyvin viattomaan sävyyn, voimatta olla kerskailematta pikku FENDER USA:llaan alias Fredillä (kyllä soittimella oli jopa nimi). Hän asteli käytävään puolelle ja heilautti kättään Lenille olkansa yli.
"Tässä ei mee kun hetki!", hän huikkasi ja pinkaisi juoksuun.

Vaikkei Anthonista heti päälle päin uskoisi, hän harrasti säännöllistä lenkkeilyä, joka puolestaan takasi hyvän peruskunnon. Ei siis mennyt kuin muutama minuutti, kun tämä oli jo kirmannut kolmanteen kerrokseen ja alkanut penkoa sotkuisen huoneensa kaappeja. Ant piti kyseistä kitaraa huolellisesti piilossa, eivätkä sotkuiset kaapit olleet pelkästään laiskuuden syytä. Lopulta hänen käteen osui kovaan nahkakotelon pintaan ja saatuaan raivattua suorakaiteen muotoisen kitarakotelon esiin, lähti kantamaan sitä alakertaan. Pokkeuksellisen leveä virne naamallaan, tämä palasi pikapikaa Lenin huoneelle, kopauttaen kevyesti ovea, ennen kuin astui sisään.
"Oliko ikävä?", hän kysäsäisi muka flirttailevaan sävyyn ja laski kotelon sängylle. Se oli yllättävän painava kapistus, kitaroineen päivineen. Hän napsautti kaksi metallista solkea auki ja nosti mustavalkoisen, perinteisen mallisen soittimen syllinsä. Se oli uskomattoman hyvässä kunnossa, ottaen huomioon kuinka sen iän. Mokoma oli jo kuudetta vuotta Anthonin hallussa ja ajoittain kovassakin käytössä, mutta kiilteli silti kuin vastaostettu.
Sen päivän aikana tummapoika oli hymyillyt jo useaan otteeseen, mutta nyt ilme muuttui melkeimpä helläksi, hänen näppäillessä muutaman soinnun. Esine oli hänelle melkein yhtä rakas, kuin Elvis Lenille, vaikka aivan samoihin mittasuhteisiin pääseminen tuskin olisi edes mahdollista. Hetken siinä näppäiltyään, hän heitti kitaran vaalenaruskealla nahkalenkillä olkansa varaan ja nosti kotelosta vielä toisenkin esineen. Kaapeli piuhan.
"No, missäs ne vahvistimet on?", hän kysyi, virnistäen jälleen ilkikurisesti ja heilutteli johtoja kädessään.
"Tämä komistus kaipaa hiukan lisä jytyä!"

Tuohon pieneen leikkimieliseen flirttiin Len vastasi suipistamalla huuliaan ja kohottamalla toisen jalkansa sirosti soittimen reunaa vasten kuin paraskin pikkuhousujaan vilautteleva saluunaneito. Ja saattoi siinä jotakin puolivahingossa vilahtaakin, Lenin valtaisan paidanrietaleen alta kuin ei löytynyt mitään sukkahousuja siveellisempää.
"Luonnollisesti. Ehdin kirjoittaa jo muutaman sydäntäsärkevän rakkauslaulunkin kun odottelin sinua takaisin, pupu pieni", tuo kujersi silmäripsiään räpsytellen, ennenkuin hieman liikaakin nykivä suupieli paljasti pojan pilailevan kuten aina ennenkin. Ei sillä etteikö Anthon olisi ollut varsin sievä ja ennenkaikkea halailtavan oloinen, mutta eräs toinen pieni pikitukka piti edelleen varsin tiukkaa otetta pienoisen kiharapään sydämestä sitä itse varsinaisesti edes tietämättään.
"Toinen komerossa, toinen sängynalla. Johan minä sen kerran sanoin. Sinä et selvästikään kuuntele minua tarpeeksi! Tämä suhde ei vain voi toimia! Minusta tuntuu että meidän on viimein tullut aika erota, Romeo . . !" Ja vielä muutama surullinen sointu tunnelmaa koristamaan, ennenkuin Len pilasi upean esityksensä röyhtäisemällä äänekkäästi. Hupsista.

"Tuota siis joo . . minä möngin sen toisen tuolta sängyn alta, niin nosta sinä se toinen tuolta kaapista", brittinuorukainen totesi, suorittaen toimivan ja loogisen työnjaon muutamalla hyvinvalitulla sanalla. Ja sitten Lenin olikin jälleen aika harrastaa hieman tahatonta vilauttelua, sängyn alustan tutkiminen kun meinasi takamus ylpeästi pystyssä lattialla möngertelyä. Ja hetken kolahtelun ja puhinan jälkeen poika hilautuikin takaisin paljonpuhutulle takamuksellee, muutamia pölypalleroita koristamassa hihojaan ja nenänpäätään. Päästipä tuon pienen aivastuksenkin pölyisen tutkimusretkensä päätteeksi, mutta puristi siitä huolimatta kärsinyttä pahvilaatikkoa käsivarsillaan, josta alkoikin hitaasti kuoriutua kovia kokenut musta vahvistinvanhus.
"Kas tällälaillanäinjuu."

Anthon pyöräytti silmiään Lenin siirappiselle vastaukselle. Niin kuin muka heidän välillään tulisi koskaan mitään olemaan ja hyvä niin. Ei sillä, ettei hän olisi tuosta hupsusta kikkarapäästä pitänyt, päin vastoin, mutta Len oli yksinkertaisesti aivan liian villi ja hömelö hänen makuunsa. He vain ärsyyntyisivät toisiinsa alta aikayksikön. Sitä paitsi, hän piti enemmän miehekkäistä miehistä (vaikkei sitä koskaan myöntäisikään).
Hän irvisti vielä happamasti toisen dramaattiselle esitykselle ja ravisti sitten päätään. Uskomatonta miten hyvin hän yleensä sieti toista. Kuka tahansa muu olisi saanut kuulla kunniansa moisen pilailun jäljiltä, mutta bändikamultaan moisen kuuleminen tuntui jo niin normaalilta, ettei hän edes viitsinyt kuitata sitä mitenkään.

Anthon heilautti johtoja kädessään ja lipui komeron luokse kulmat mietteliäästi kurtussa.
"Eli pistät siis vieraasi töihin? No jaa, komerolle siis..", hän huikkasi. Nuorempaa poikaa hiukan huolestutti missä kunnossa Lenin kaltaisen energiapesäkkeen komero mahtoi olla. Hän ei itse arvostanut mitenkään erityisesti siisteyttä, mutta siitä oli tiettyjä etuuksia, varsinkin jos aikoi kaivaa jotakin esille. Tosin brunetein huoneen kunnosta päätellen hänellä ei pitäisi olla syytä huoleen.
Kuten useimmat vahvistimet ei ei Leninkään ollut mikään kevyt tapaus. Anthon sai ähkäistä useamman kerran, ennen kuin sai tuotua sen kosketinsoittimen viereen. Hän ei ollut kuitenkaan läheskään niin heikko kuntoinen kun antoi olettaa. Näppivoimat kehittyivät kitaraasoitellessa melkein huomaamatta.
Lopulta oli Len myös saanut kaivettua toisen, selvästi vanhemman vahvistimen esille.
"No kumpaa käytetään?" Anthon kysyi ja nyppi muutaman pölypalleron hajamielisesti ystävänsä hiuksista hiuksista, ennen kuin alkoi tarkastella laitteita ammattilaisen elkein, kuin saalistaan arvioiva peto konsanaan.
"Sinä ne omistat, joten kerropas kummassa on enemmän jytyä?"