Räyhä maassa

//Kyllä, otsikko ON parhain!1 Kukaan ei voi sitä kieltää.
Siis, hm, Banskukirahvi Channingin kanssa tänne nääääin o/
Ja huomasin itsekin, viime roolista on tovi aikaa, joten... alkukankeus, pyydän armahdusta sen takia//

Daniel

Vaaleahiuksinen nuorukainen istui oleskeluhuoneessa erään pöydän ääressä kuin olisi päättänyt muuttaa siihen asumaan. Ei nyt sentään, mutta hän oli viimepäivinä laittanut itsensä sen verran koville niin salilla kuin opinnoissa, että kenen tahansa teki mieli hengähtää rauhassa jossain. Yllättävän autio oleskeluhuone oppilaiden asunnossa sopi siihen tarkoitukseen loistavasti, jonkin ylisiirappisen draamasarjan pyörittäessä ihmissuhdesotkuja televisiosta hiljaisella äänellä. Daniel katsoi toisiaan silmiin katselevaa pariskuntaa yhden lyhyen hetken ruudusta, kunnes laski katseensa pöydän pintaan; uh, ylinäyteltyä moskaa.
Hän oli pukeutunut yksinkertaisiin arkivaatteisiin, jotka tällä kertaa koostuivat valkoisesta T-paidasta sekä harmahtavista farkuista niittivyön kera, hiukset hyvin tavanomaisessa, kurittomassa kampauksessaan. Tosin, ero olisi sangen huomaamaton, vaikka hän yrittäisi aamulla oikoa vaaleat suortuvansa johonkin selvempään tyyliin.

Television latelemat lemmenluritukset korviltaan sulkien, Daniel käänsi päätään pöydän keskellä olevaan keksikippoon, minkä antimet olivat selvästi kelvanneet nuorille. Hän kurottautui hillityin elkein ottamaan yhden niistä käteensä, nuuhkaisi sitä, siristi hiukkasen silmiään ja laittoi sen takaisin. Syököön joku toinen parempiin suihin.
Muista tyhjä huone miellytti häntä kovasti. Hän painoi kyynärpäänsä pöydälle, risti sormensa ja laski leukansa käsiin nojaamaan. Useimmiten, oli sitä missä päin koulurakennusta yrittänyt kulkea, vastaan oli pomppinut ties millaisia hyperaktiivisia, virnuilevia poikia, jotka uteliailla kyselyillään – ”Kuka olet?”, ”Mitä kuuluu?”, ”Tiedätkö missä historian seuraava tunti on?” – vain ärsyttivät häntä. Sellainen kiehnääminen ja tungettelu… Daniel huokaisi syvään ajatuksen voimasta.
Nyt, kun kerrankin, hän sai vallattua tilan itselleen, hän aikoisi myös olla siellä, osoittamatta yhtään lähdönmerkkejä. Itse asiassa hän näytti ulkopuolisille näkevänsä jotain todella kiinnostavaa vastapäätä olevan seinän julisteessa, tai sitten istualleen nukahtaneelta.

# Hiör mee caaams! #

Ah sitä vitutuksen määrää.
Tai no ei tässä mitään, ihan normaali torstaipäivä se oli ollut. Koulua käytiin normaaliin tapaan ja sitten kun koulu loppui, oli Chan mennyt välipalalle, sen jälkeen kävi huoneellaan ja suuntasi sitten innosta piukeana kuntosalille. Ja sielähän sitä vasta alkoikin tapahtumaan. Chan oli päättänyt ottaa raivokkaan taekwondomatsin nyrkkyilysäkin kanssa, kun yllättäen säkki olikin ottanut ja tippunut irti katosta ja kiinnitysketjun nuppi oli kivasti osunut Chania suoraan päälakeen. Auts. Ja sehän ei ollut mikään ohut ketju. Kunnon nuija.
Chan oli hetken aikaa hoiperrellut ympäri kuntosalia kun päässä vähän pyöri moisen tällin jäljiltä. Sitten paikalle saapuikin talkkari, ilmeisesti tuo oli saanut tietoonsa pudonneen nyrkkeilysäkin, ja vaati sitten tietää kuka oli tämän takana. Syyttävät sormet osoittivat Chania. Mutta miksi? Sehän oli ollut vahinko! Hyvän tovin Chan ja talkkari olivatkin sitten raivonneet toisilleen. Chanin mielestä se ei ollut hänen vikansa, että säkki oli kiinnitetty huonosti että se noin helposti tippui. Talkkari sen sijaan vakuutti omia skillejään, että hän oli kiinnittänyt säkin kunnolla ja tukevasti ja että Chan oli liian rajusti sitä hakannut. Lopulta Chan oli poistunut raivosta kiehuen ryminällä kuntosalilta. Chan kävi pikaisesti jäähdyttelemässä itseään kylmässä suihkussa ja olikin sitten päättänyt suunnata takaisin asuntoloille, vaikka oleskelutiloihin. Matkan aikana Chanin kännykkä oli kumminkin soinut, soittaja oli isoveli Jamie.

Chan saapui oleskeluhuoneeseen suhteellisen normaalin näköisenä, yllään mustat conversen tennarit, mustat suorat farkut sekä yksinkertainen t-paita jossa oli leveitä vaalean- ja tummanharmaita poikkiraitoja ,ja puhui puhelimeen hiljaisella äänellä ja näytti äärimmäisen vittuuntuneelta. Chan oli kumminkin päättänyt pitää äänensä hiljaisena, ei kannattaisi ruveta huutamaan puhelimeen täällä ihmisten ilmoilla.
"..jo miljoonannen kerran, kaikki on ok. ..Ei, älä missään nimessä tule. Mitä? No koska vittu en halua eikä sulla ole mitään syytä. ..Ole jo hiljaa!"
Chan supatti hyytävällä äänellä puhelimeen ja viimeisen lauseensa tiuskaisi jo hyvin turhautuneena, samalla kun istui pöydän ääreen, jonka toisessa päässä istui joku random vaaleatukkainen poika. Chan ei kiinnittänyt vielä toiseen minkäänlaista huomiota, vaan suki ponnarilla olevia alaselkään asti ulottuvia tummanvioletteja hiuksiaan kun yritti pitää alati kasvavan raivonsa kurissa. Sitten Jamie sanoi langan päässä jotain aivan järjettömän raivostuttavaa, joka sai Chanin naaman venähtämään ja tuon silmäkulma nyki puhtaasta raivosta.
"Turpa kiinni saatanan sairas! Mun asiat ei missään muodossa kuulu sulle, älä enää ikinä puhu tommosia! Äläkä ikinä tuu käymään! Äläkä enää ikinä soita mulle!"
Chan huusi sitten puhelimeensa pää punaisena ja se kuului varmasti koko asuntolan joka nurkkaan. Oleskeluhuoneessa sohvalla saippuaoopperaa katselevat ihmiset hyppäsivät varmaan puoli metriä säikähtäneenä ilmaan, jossain nurkassa hiljaa shakkia pelanneet tyypit saivat sätkyn ja pelinappulat lensivät lattialle. Hetken aikaa oli aivan hiljaista, sitten ihmiset rupesivat tirskumaan tai höpisemään jotain närkästyneinä, mutta hiljenivät sitten tuntiessaan Chanin jäätävät mulkaisut.
Chan vain istui siinä, tuijotti pöydälle laittamaansa puhelinta tappokatse sinivihreissä silmissään ja eritti ympärilleen myrkyllistä auraa. Argh, tämä oli kyllä huonoin päivä pitkään aikaan!

Daniel

Tyhjäkatseisesti tuijottamiseenkin saattoi kyllästyä jossain vaiheessa, ja sen rajan saavutettuaan Daniel nojautui pienesti haukotellen tuolin selkänojaan, kuin olisi vastikään herännyt syvästä unesta. Hän laski kätensä pöydälle aloittaen tuijotuskilpailun kasvottomien kämmentensä kanssa. Syvät unet tosiaan tekisivät ihan hyvää. Aivan liian usein hän oli saanut herätä tunteja ennen varsinaista aamuherätystä omaan itkuunsa tai huutoonsa tai muuten vain, pelkkien pienten painajaisten takia, jotka kuuluivat alakoululaisille.
Silloin hän oli hyvin onnellinen siitä, että sai majailla yksin huoneessaan. Hänelläkin oli ylpeytensä, mihin ei sisältynyt muiden nähden itkeminen. Painajaisille ei vain voinut juuri mitään, sillä ne käsittelivät lähinnä sitä tiettyä kesälomaa, joka muutti hänen koko olemuksensa – tosin, raaka opiskelu, urheilu ja kitaranhakkaaminen olivat osoittautuneet toimiviksi keinoiksi paeta alitajuntaa.

Vaaleahiuksisen ajatukset katkesivat yhdessä rymäyksessä, sananmukaisesti: ryhmä poikia oli nahistellessaan töninyt jonkun tovereistaan oleskeluhuoneen oveen, ja vyöryivät nyt riemukkaasti nauraen paikalle. Ennen kuin hän oli ehtinyt edes synkistää yllättynyttä ilmettään, ilma täyttyi puheensorinasta, kun osa nuorista lysähti televisiota katsomaan ja loput hakeutuivat pelien pariin. Daniel halusi vahvasti tukkia korvansa, irvistää sekä marssia tiehensä. Niin hän päättikin tehdä, mutta samassa siihen pöydän ääreen istahti ilmeisesti poikaporukan jälkijunassa saapunut nuorukainen, puhelimeensa puhuen.
Toisen ääni oli kaikkea muuta paitsi ystävällinen, eikä tarvittu paljoakaan päättelykykyä arvatakseen puhelimen toisessa päässä olevan ei-toivottu-henkilö. Daniel sulki leppoisasti silmänsä ja hymähti rahtusen, kuunnellessaan toisen äänensävyn muuttuvan jatkuvasti uhkaavampaan suuntaan. Hän huvitti suunnattomasti, kun useimmat opiskelijat menettivät niin helposti malttinsa ja alkoivat viskoa kaikkea ympäriinsä esineistä ihmisiin, ehkä siksi, että hän itse vuorostaan vaati paljon ärsykettä saavuttaakseen saman tason.
Niinpä hän jäi istumaan aloilleen, viitsimättömänä liikauttaa itseään muualle. Salakuuntelu ei kyllä kuulunut hänen tapoihinsa, koska muiden puheet tuppasivat normaaleissa keskusteluissakin olemaan tappavan tylsiä koenumerosta perheen Musti-koiraan, mutta oliko se edes sitä? Vieras poika oli aivan oma-aloitteisesti tullut julkiselle paikalle räyhäämään, ja kun Daniel nopeasti heitti katseen ympärilleen, muutama muukin poika loi jo kummeksuvia silmäyksiä puhujan suuntaan. Kaikki taisivat kuunnella.

Sitten puhelu loppui niin kiivaisiin sanoihin, että suurin osa oleskeluhuoneen väestä sai elämänsä sätkyn. Eräs sohvalla meinasi tukehtua limsaansa, ja hiljaisuuden laskeuduttua kyseinen henkilö yski ja ryki vedet silmissä saamatta apua kavereiltaan, joiden huomio oli kiinnittynyt huoneen räyhähenkeen. Jotkut supattivat, jotkut taas päästivät suustaan tukahdettuja naurahduksia. Jokainen vaimeni kuitenkin viimein, saatuaan osakseen annoksen pojan teräviä mulkaisuja.
Danielin toinen kulma oli kurtistunut; siihen hänen reagointinsa oli jäänyt. Menisikö tuollainen huutaminen jo ylitse? Hän, eräänlaisen hiljaisuuden ystävänä, nyökytteli mielessään pontevasti, ja toisten pöydän suuntaan suomat katseet taisivat puhua samaa.

Kuten aina ennenkin, Daniel pysytteli mykkänä vieraalle, ja tyytyi hieraisemaan toista korvaansa moittivin elkein ja katsoen lähinnä muualle. Ääntä toisesta kyllä lähti! Hän havaitsi ilmapiirissä leijuvan raivon, joka huokui myrkyllisiä katseita puhelimeensa luovaan poikaan, mitkä yhdessä välittivät selkeän viestin, johon lukeutuisi jokin kulunut uhkaus.

# Aah ma jumitan. o/ #

Chania ei hirveästi liikuttanut muiden ihmisten mielipiteet hänen raivokohtaukseensa. Olihan se nyt vähän sopimatonta ruveta huutamaan kurkku suorana ja naama punaisena ihmisten ilmoilla niin että hän häiritsi muiden rentoutumisrauhaa, mutta ihan sama. Ei Chania kiinnostanut. Hänellä oli oikeus menettää malttinsa missä vain, milloin vain. Näin on.
Siispä Chan vain tuijotti puhelintaan myrkyllisesti. Näemmä tällä kertaa Jamie kumminkin ymmärsi jättää hänet rauhaan, eikä enää soittanut takaisin. Luojan kiitos. Chan tosin ei kumminkaan saanut mielestään sitä hänen mielensä perukoilla kummittelevaa asiaa, että nyt Jamie hyppäisi autoon ja tulisi katsomaan, oliko hänellä kaikki kunnossa kun oli noin raivostunut. Chan ei yhtään yllättyisi. Jos niin käivisi, Jamie olisi reilun tunnin päästä täällä. Mutta jotenkin Chanista tuntui, että tällä kertaa Jamie oli jopa uskonut. Jamie tiesi saavansa lättyyn jos tulisi nyt häiritsemään pikkuveljeään.
Lopulta Chan irroitti tappavan katseensa puhelimestaan, vaikka hänen teki kovasti mieli iskeä kännykkä seinään täydellä voimalla. Se ei kumminkaan olisi järkevää, ei hän sentään halunnut puhelintaan menettää.
Sen sijaan Chan huomasi pöydän toisessa päässä istuvan vaaleatukkaisen pojan, häntä itseään ehkä pikkuisen nuoremman, joka hieroi toista korvaansa vähän merkitsevään tapaan. Grrh, vihjasiko tuo jotain? Chanin silmäkulma nytkähti taas pikkuisen.
"No voi, eikai tärykalvo haljennut?"
Chan kysyi sitten toiselta sarkastisesti, pieni ärtymys yhä äänessään. Ei niinkään tuon pojan takia, se vain oli jälkiärsytystä äskeisestä puhelusta, mutta toinen saattaisi ymmärtää sen väärin. Ei Chanilla mitään toista vastaan ollut, kai, ainakaan vielä. Chan nyt vain sattui olemaan hyvin riitaa haastavalla mielentilalla, ei kannattaisi ottaa mitenkään henkilökohtaisesti. Toinen nyt vain sattui olemaan juuri tällä hetkellä lähellä, ja tuohon oli hyvä vähän purkaa tämänhetkistä pahaa oloa.

//eeetpä ole ainut D: //

Daniel

Myrskyn jälkeenkö tyyntä? Daniel oli juuri ehtinyt ajatella, että ehkä vieras poika suostui rauhoittumaan omin avuin, mutta hänen kuvitelmansa haihtui tuon sarkastisen äänen tunkeutuessa hänen muutenkin retuutettuihin korviin. Sanojen jälkeen hän käänsi kasvonsa kohden toista, ja siristi silmiään lähinnä varoittavasti. Hän ei välittänyt ihmetellä, miksi hänelle ärhenneltiin – häntä kiinnosti vain, tajuaisiko toinen lopettaa.
”Tuolla äänellä”, hän sanoi viileästi, ”en yhtään ihmettelisi.”
Daniel tarkasteli nuorukaista pikaisesti. Tuo näytti olevan häntä hitusen vanhempi, ehkä noin vuoden, ja myös pidempi. Oliko sillä siltikään merkitystä? Hänelle tuo oli yhtä etäinen kuin kaikki muutkin, tuo vain kävi yllättävän herkästi sähisemään. Toisaalta, toinen omasi myös erikoisempia piirteitä; sellaisia naisenkäsiä hän ei ole vielä nähnyt muilla pojilla.
Sen jälkeen pöydällä yhä lepäävä matkapuhelin kiinnitti hänen sinisten silmiensä huomion. Millainen henkilö uutisineen vaadittiin saamaan joku huutamaan tuolla tavoin? Hän virnisti mielessään, eikä voinut pidätellä pientä suupielen ylöspäin nytkähtämistä. Toinenhan vallan kerjäsi ongelmia, jos ei muuten, niin pienen sanasodan muodossa.
Ei sillä, häntä ei olisi voinut kiinnostaa yhtään koko touhu. Vaikka laskenut mieliala yritti kehottaa heittämään muutaman pisteliään lausahduksen takaisin, hän ei enää jatkanut. Hän ei juuri toivonut kuulevansa samanlaista mekkalaa mitä se onneton, jonka kanssa vieras oli äskettäin puhunut.

Tällä hetkellä Chanin teki suuresti mieli iskeä nyrkki seinästä läpi.
Eikä tuo blondi auttanut asiaa yhtään enempää. Luulisi nyt kenen tahansa vähä-älyisen hyypiön ymmärtävän, että ampiaispesää ei kannattanut mennä sörkkimään. Chanin silmäkulma nytkähti taas, kun blondi sanoi hyytävästi hänelle vastaan. Jaahas, toinen tahtoi sotaa vai? Saamansa pitää. Chania ei pahemmin kiinnostanut kuka toinen oli, mutta sillä ei ollut merkitystä, kunhan paineita pääsisi vähän purkamaan. Se yksi huono homma tässä koulussa oli, että hän ei millään meinannut ikinä löytää hänen tasoistaan vastusta taekwondoon että olisi voinut joskus kunnon matseja ottaa.
Mutta ei siinä mitään. Chanin suupielet vääntyivät ivalliseen hymyyn ja tuo käänsi istuma-asentoaan paremmin vaaleatukkaista kohden.
"Hee, kyllä minusta enemmänkin ääntä lähtee, haluatko kuulla?"
Chan sanoi sitten haastavasti takaisin. Hän voisi ihan hyvin vetää kunnon epämääräiset raivarit ja huutaa ja pyöriä kuin pyörremyrsky ympäriinsä, tosin siitä saattaisi tulla vähän pahoja seurauksia. Mutta juuri nyt ei seurauksia ajateltu. Chanilla oli paha tapa elää hetkessä, ja hän mietti seurauksia vasta sitten kun ne kohdalle osuivat. Impulsiivinen hemmo, jota oli käsiteltävä varoen. Valitettavasti uudet tuttavuudet eivät sitä aina ymmärtäneet.
Ainakaan tuo tyyppi. Typerä ipana. Ei tajunnut kohdanneensa pahinta vastustajaansa. Tai näin Chan ainakin ajatteli.
Chan sitten nousi tuoliltaan ja istui vuorostaan tuoliin blondia vastapäätä. Chan otti rennon istuma-asennon ja nojasi pehmustettuun selkänojaan ja laittoi kädet puuskaan. Sinivihreiden silmiensä pistävän katseen Chan suuntasi pöydän toisella puolella istuvaan hyypiöön, ja useita pitkiä sekunteja Chan vain tuijotti toista ilmeettömänä. Chanilla oli tapana tehdä näin, yritti rauhoittaa itseään ettei heti hyökkäisi toisen kimppuun ja purisi tuon päätä irti ja pistäisi tuon päätä kepinnokkaan huoneensa ovelle varoitukseksi muille. Aah miten usein hän olikaan kaavaillut tekevänsä niin Jamielle. Mutta se nyt vaan ei käynyt päinsä.
Lopulta Chan räpäytti silmiään kuin olisi havahtunut takaisin tähän todellisuuteen. Mutta niin. Voisi kaivaa tietoja tästä uudesta vihollisesta.
"Mikä on nimesi?"
Chan kysäisi sitten vähän niinkuin muina miehinä, ollen tällä hetkellä suhteellisen tyynenä mitä nyt puristi toisella kädellään toisen käden habaa niin että rystyset olivat valkoiset. Yritti violettitukka pitää itsensä asioissa tai jotain. Oli oppinut sen.. köh.. raivonhallintakurssilla joskus vuonna nakki kun oli ollut erityisen pahansisuinen.

Daniel

Jälkikäteen nuorukainen alkoi jopa katumaan sitä, mihin oli ryhtynyt. Ei, hän ei ajatellut toista itseään vahvempana heidän ikä- ja kokoeroistaan huolimatta, mutta häntä ei olisi tosiaan huvittanut saada tuota pyörimään ympäri oleskeluhuonetta kuin pahimman asteen tornado. Äänekkyys ja temperamenttisuus eivät tainneet olla hyvä yhdistelmä, sillä hän oletti näkevänsä silmiensä edessä juuri niiden ominaisuuksien ruumiillistuman. Joka tapauksessa nyt, hänen heitettyään haastavat sanansa kehään, tilanteesta oli turha paeta ilman pelkurin leimaa.
Mikä olisikaan sellaista lempinimeä pahempaa?
Sen sijaan että pitkähiuksinen poika olisi aloittanut riehumisen, tuo yllättäen näkyi virnuilevan sangen ivallisesti Danielia kohden ja ilmoitti asian, mikä Danielista oli suoranainen itsestäänselvyys.
"Sen voin uskoa", vaaleahiuksinen sanoi. Hänen nenänsä nyrpistyi hienoisesti kun vieras tiedusteli hänen halujaan kuulla noita kuuluisia "kovempia ääniä", ja sillä eleellä hän korosti torjumistaan. "Ei kiitos, ei enempää ympäristösaasteita."
Kyllä, hän tunsi tempautuvansa enemmän mukaan siihen hetkeen, jossa hänen mielialansa oli rytätty kokoon. Hän ei tiennyt, ehkä se oli myös mukavaa vaihtelua; useimmat olisivat jo jättäneet hänet omaan seuraansa mutisten jotakin huumorintajuttomuudesta. Tällä kertaa vastassa taisi olla yhtä itsepäinen olento kuin hän.

Sitten sinivihreäsilmäinen poika nousi tuolistaan ja siirtyi toiselle, päätyen istumaan Danielia vastapäätä. Daniel suoristautui parempaan asentoon omassa tuolissaan, pitäen katseensa toisessa valppaan odottavaisena. Hän huomasi tuon tuijottavan häntä suhteellisen ikävällä tavalla juuri sillä hetkellä, vaan, hän vastasi siihen katseeseen. Tietenkin se kävi kukkoilusta - "Anna tulla vaan, vai riittääkö kantti?" - mutta silti hän ilmekään värähtämättä imi itseensä silmäparien piikittelevän katseen.
Aika kului. Pian Daniel alkoi ihmetellä, oliko poika vajonnut johonkin transsiin vai nukahtanut.
Sitten muun ympäristön äänien säveltämä kahdenkeskeinen hiljaisuus rikkoutui yhteen nopeaan silmänräpäykseen, jota seurasi suorasukkainen kysymys. Daniel tunsi jostain syystä jännittyneiden lihastensa rentoutuvan, ja toisen suupielen hymähtävän hajamielisesti.
"Daniel", hän vastasi hetken päästä. Oli sinänsä ihme, että hän suostui vastaamaan johonkin henkilökohtaiseen niin nopeasti. "Oletko menossa rehtorille kantelemaan?" Niinpä tietenkin.
Hän vilkaisi nopeasti toisen kättä, joka puristi hauista ilmeisen tiukasti; mitä ihmettä, oliko tuo olevinaan jotain itsehillintää?

# waah, sori nyt kauheesti mutta meitin peli-inspiraatio Chanilla on ihan kadonnut ja lopetan sillä pelaamisen. 8< Anteeksi ihan kauheasti. T__T #

//sääli, mukava hahmo. >: Mutta kiitokset silti peliseurasta, hymyillään kun tavataan!//