N-nice to meet you..

William "Will" Kavanaugh

William oli koko päivän lueskellut paksua runokirjaa, jonka sisältö koostui pääasiassa historiallisella kielellä kirjoitetuista sananparsista ja sananlaskuista. Koska perjantai-iltapäivä alkoi olla jo pitkällä, suuri osa huonenaapureista oli lähtenyt joko kaupungille juhlimaan. William ei kuitenkaan koskaan ollut nähnyt erityistä hohtoa kuluttaa rahat alkoholiin tai muuhun yhtä terveyttä vaarantaviin piristeisiin, joten hän kulutti aikansa mieluummin lukien tai läksyjä tehden. Viikonloppu olisi kuitenkin vasta edessä, joten läksytkin ehtisi aivan hyvin hoitaa vasta myöhemmin. Ennen sitä William aikoisi vain rentoutua ja tehdä sitä, mistä eniten piti.

William oli päässyt kirjansa puoleen väliin, kun avoimesta ikkunasta ulkoa kantautuva tuuli kiinnitti hänen huomionsa. Illaksi oli lupailtu pieniä sadekuuroja, mutta ainakin toistaiseksi aurinko pysytteli vielä taivaalla ja ulkoilma oli aikaisemmin vaikuttanut jopa kesäisen lämpimältä. William katsoi kuitenkin parhaaksi sulkea ikkunan, joten poika jätti kirjansa avonaisena sängylleen ja siirtyi ikkunan ääreen. William ei kuitenkaan sulkenut sitä heti, vaan laski kyynärpäänsä nojaamaan ikkunalaudalle ja jäi hetkeksi tuijottelemaan kauas horisonttiin. Korkeiden puiden takana erottuivat selkeästi läheisen kaupungin korkeat rakennukset ja jostain kantautui moottoriajoneuvojen kovia ääniä. William vajosi hetkeksi omiin mietteisiinsä, ennen kuin viileä tuulenpuuska sai hänet säpsähtämään takaisin todellisuuteen. Poika astui pari askelta taaksepäin ja veti ikkunan kiinni, varmistaen ikkunassa olevan lukon pitävyyden. Sen jälkeen William palasi takaisin sängylleen, mutta ei vielä poiminut runokirjaansa takaisin käsiinsä. Sängyllä maannut pieni susipehmo päätyi Williamin käsiin ja siitä pojan syliin, jonka jälkeen William asettui istumaan selkä sänkynsä päätyä vasten, johon poika oli asettanut pari tyynyä pehmusteeksi.

Viimeisten oppituntien päättymisen jälkeen William oli välittömästi vaihtanut koulupukunsa omia lempivärejään edustaviin vaatteisiin; vaaleankeltaisiin oloasun housuihin sekä vaaleanvihreään t-paitaan. Sukkia pojalla ei ollut ja vasemmassa ranteessa vilkkui ohut, housujen kanssa yhteensopiva nauha. Vaaleat hiukset oli sidottu kevyelle poninhännälle ja pidempää otsatukkaa pitivät kurissa kaksi pientä, mansikkakuvioista hiuspinniä.

William silitteli sylissään pitämänsä susipehmolelun pehmeää turkkia ja kumartui poimimaan runokirjan takaisin käteensä. Kirja putosi kuitenkin äänekkään kolahduksen saattelemana lattialle, kun William kuuli, miten avain kääntyi huoneeseen johtavan oven lukossa. Sydän tuntui jättävän pari lyöntiä välistä, kun Williamin mieleen pyrki kaikenlaisia kauhukuvia siitä, kuka yritti tunkeutua hänen huoneeseensa. Poika puristi suden tiukasti rintakehäänsä vasten ja odotti sydän pamppaillen, kuka huoneeseen oli oikein tulossa.

//Alotus ei viivästynyt, aamupäiväähän tää vielä on. : D//

Lucas "Luke" Bernandette

Lucas tuijotti ulos auton ikkunasta. Vanhempien oli pakko sitten järjestää oikein ajoneuvo saattelemaan miehenalku tulevaan kouluunsa. Olivathan he yrittäneet itse tulla mukaankin, katsomaan että pienellä kultapojalla olisi kaikki hyvin. Lisäksi se olivat viivytelleet miehen lähtöä jo useamman päivän. Alati kaikuvat kysymykset siitä, mitä järkeä on lähteä asuntolalle jo viikonloppuna, kun voisi elää yltäkylläisyydessä vielä vähän pidempään. Syyhän oli selvä, Lucas ei halunnut enää nähdä vanhempiaan. Mikä tahansa koppero olisi parempi kuin se kylmänhohtoinen kartano keskellä hienostokorttelia muiden ihailtavana. Lucas huokaisi painokkaasti ja siirsi katseen viereensä, takapenkille aseteltuun jyrsijöiden kantohäkkiin, missä temmelsi kaksi rottaa. Luke hymyili katseilta piilossa, nuo kaksi vilisijää olivat miehelle kuin aarteita. Hän avasi häkin oven, sillä tiesi, etteivät Bo ja Tim lähtisi karkuun. Hän laski kätensä oven juurelle ja pian kaksi rottaa kipittivätkin pitkin hänen kehoaan, etsien turvallista ja pimeää olinpaikkaa. Lucas nojautui varoen auton selkänojaan ja keskittyi seuraamaan rakkaidensa viipellystä.

Saattoi kulua puoli tuntia, ehkä tunti, Lucas ei huomioinut aikaa. Hän kuitenkin jossain vaiheessa tunsi auton pysähtyvän. Rotat saivat mennä takaisin koppaansa. Mies avasi turvavyönsä ja nousi ovesta ulos. Hän silmäili ympärilleen ennen kuin otti mitään tavaroitaan autosta. Koulu näytti jopa oikein siedettävältä, suorastaan mukavalta. Lucas tuijotti vielä hetken, kunnes havahtui ja kurotti rottansa takapenkiltä. Autonkuljettaja purki miehen matkalaukut autosta ja kantoi ne asuntolaan asti, johon joku heidät oli kiltisti ohjannut. Luke ei tiennyt ketään täältä, joten sillä ei ole mitään väliä kuka ohjaaja oli. Lucas neuvottiin myös menemään tiettyyn huoneeseen ja hänelle kerrottiin huonetoverista. Lucas ei ollut kovin innoissaan tästä uutisesta, muttei valittanut. Ei Lucas yleensäkään valita. Hän käveli huoneen ovelle ja pyysi autonkuljettajaa poistumaan. Hän saisi laukkunsa sisään itsekin.

Avain kääntyi lukossa ja ovi avautui rauhallisesti. Lucas astui sisään huoneeseen. Mahtoi olla näky, kun pitkä sotkuisenkin näköinen miehenalku astui sisään. Hän silmäili ensin huonetta kylmällä ja luotaantyöntävällä katseellaan, kunnes tuli kohdanneeksi tämän huonetoverinsa. Hetken Lucas vain tuijotti, kunnes nyökkäsi hyvin vähän päätään ja puhui matalalla ja tunteettomalla äänellä:
"Taidan olla uusi huonekaverisi. Lucas Bernandette." Enempää suusta ei tullut, tuoki pakonomaisena esittelynä. Lucas raijasi omat tavaransa omalle puolelle huonetta ja laski kantohäkin koskemattomalle sängylle. Oikea häkki pitäisi laittaa ennen muita, sillä tuo koppi oli liian pieni Bolle ja Timille. Se oli ainoa mitä Lucaksen päässä tällä hetkellä liikkui.

Häkkiähän siinä alettiinkin sitten kokoamaan. Se on todentotta valtava, kuitenkin hyvällä maulla niin että se mahtuukin johonkin Lucaksen sängyn läheisyyteen. Virikettä jos jonkinmoista, oikea lukaali kahdelle pienelle elämälle. Lucas ei muuta tekisikään kun katselisi kahta vauvaansa menemässä missä sattuu, kuin valkoinen ja musta pieni pallo. Ja tietenkään huonekaverilta ei kysytä, mitä mieltä tuo mahtaa olla rotista. Niiden vihaaminen ei ollut vaihtoehto. Ikävä kyllä.



/Tönkkö, kakka kakka anteeksiiii~/

William "Will" Kavanaugh

Williamkin osasi vain jäädä tuijottamaan tuntemattoman nuorukaisen astuessa sisään huoneeseen. Tämän mukana olleista tavaroista poika osasi päätellä kyseessä olevan hänen huonetoverinsa, eikä William ollut ihan varma siitä, mitä mieltä hänen olisi pitänyt asiasta olla. Hän oli aina todella ujo uusien ihmisten seurassa ja hänestä tuntui, ettei tämä uusi huonetoveri tainnut pitää hänestä. Se ei tosin olisi ensimmäinen kerta, mutta William vannotti itselleen, että hänen pitäisi tehdä ainakin jotain tutustuakseen tähän huonetoveriinsa. He kun kuitenkin tulisivat useamman kuukauden ajan olemaan tekemisissä keskenään.

Toisen nimen kuullessaan William höllensi käsiensä otetta susipehmolelunsa ympäriltä ja kohotti hämmentyneen katseensa vieraan kasvoihin, säikähtäen hiukan tämän kylmältä kuulostavaa äänensävyä ja välinpitämätöntä katsetta silmissä. "M-minä olen.. William. H-hauska tutustua." Pojan ääni vapisi, kuten aina silloin, kun hän oli tekemisissä uusien ihmisten kanssa, mutta itsepintaisesti William yritti kuitenkin hymyillä ja yrittää olla muutenkin mahdollisimman normaali, vaikka sydän hakkasikin yhä jännityksestä ja pienestä epävarmuudesta. Vasta Luken astellessa peremmälle, William tuli kiinnittäneeksi huomiota tämän mukana olleeseen häkkiin ja kuljetuskopasta kuuluvaan rapinaan. Hetken ajan poika toivoi mielessään, ettei toisella olisi mukanaan mitään pelottavia ja inhottavia otuksia, mutta muisti sitten, että häkit olivat tavallisesti jyrsijöiden asumuksia. Yhä hiukan epäröiden William laski susipehmolelun sylistään ja kohottautui jaloilleen, uskaltamatta kuitenkaan siirtyä lähemmäs. "M-mitä sinulla on.. M-mukana?" William kysyi varovasti, peläten toisen suuttuvan tai muulla tavoin häiriintyvän siitä, että hän kysyi sellaista.

William ei liikahtanut paikoiltaan, mutta katsellessaan miten toinen alkoi järjestellä tavaroitaan, poika tuli huomanneeksi myös kuljetuskopassa olleet rotat. Williamilla ei ollut mitään rottia vastaan ja hän seurasikin mielenkiinnolla miten Luke alkoi asettaa rottiensa häkkiä sänkynsä läheisyyteen. Poika ei sanonut koko sinä aikana mitään, sillä hän ei halunnut häiritä Lukea. Eikä William sitä paitsi edes tiennyt, mitä olisi voinut sanoa. Poika siirtyi istumaan sänkynsä reunalle ja jäi sieltä käsin tarkkailemaan Lukea ja tämän toimia.

Luke

Luke vilkaisi vielä Williamiin tämän puhuessa ensimmäisen kerran. Tuo vaikutti ujolta. Ehkä ihan hyvä, ettei huonetoveri olisi mikään ylienerginen riehuva kakara, joita Luke inhosi yli kaiken. Lucas nyökkäsi vielä ja puhui nopeasti: "Samoin." Enempää suusta ei tullut. Ja äänensävy oli yhtä kylmä kuin aina ennenkin. Ei Lucas tahallaan ollut ilkeä ja pahansuopa, ei hänellä ollut mitään kuvaa pojasta, saatika sitten mitään syytä olla kamala. Se oli vain hänen juttunsa. Hänen kuullessaan pojan äänen uudestaan, hän tuli vilkaisseeksi kantohäkkiä, missä Bo ja Tim haistelivat uutta ympäristöä. Pieni hymy viipyi hänen huulillaan piilossa Williamilta, mutta häipyi heti kun Luke käänsi päänsä poikaa päin.
"Lemmikkini, kaksi rottaa. Tuo musta on Tim ja valkoinen Bo. Ethän ole allerginen jyrsijöille?" Lukea alkoi jo hetken pelottaa, että joutuisi luopumaan rakkaistaan. Tosin tuskin hänet olisi siihen huoneeseen ängetty jos huoneen jakava poika olisi allerginen. Silti pienenpieni paniikinpoikanen oli ilmassa, olihan rotat Lucakselle henki ja elämä. Ainoat elävät olennot, joiden läheisyyteen pystyi luottaa kuin kallioon.

Mies jatkoi häkin kanssa säätämistä. Aikanaan sinne ilmestyi purut ja ruoat, juomapullo ja kaikki muu tarvittava. Hetken Lucas ihaili kättensä tulosta, kunnes tuhahti vähän ja kääntyi kuljetushäkin suuntaan. Hän avasi häkin oven ja kalasteli molemmat palleroiset syliinsä. Hetken hän antoi lapsiensa vilistellä ympäri kehoaan, kunnes hän päästi ne tutkimaan kotiaan. Rotat lähtivät vilisemään ympäri häkkiä ja haistelemaan hullunlailla uusia tuoksuja. Se näyttivät lähinnä hauskoilta juostessaan ja pomppiessaan millon missäkin, joskus jopa toistensa päällä. Lucas nousi häkin viereltä ja mietti hetken. Hän avasi suunsa taas, edelleen samalla äänensävyllä sieltä purkautui:
"Ne saattaa mekastaa yön aikana, toivottavasti et ole kovin herkkäuninen.. Siihen tottuu aika nopeasti." Lucas hymähti keskenään ja siirsi kantohäkin sängyn alle. Sitä ei tarvittaisi pitkään aikaan.

Mies katsoi laiskasti matkalaukkujaan ja käveli pienimmän luokse. Hän kaivoi sieltä lehtiön ja peltisen askin. Hän käveli takaisin sängylleen ja rojahti siihen istumaan. Lehtiö aukesi nopeasti, paljastaen tyhjän sivun, joka oikein odotti kynänjälkeä. Lucas olisi halunnut ulos, mutta pelkäsi eksyvänsä käytävillä. Hän ei tiennyt mistään mitään. Williamilta olisi voinut pyytää neuvoa, mutta hän ei saanut aikaseksi avattua enää suutaan. Se oli aivan liikaa pyydetty. Hän avasi peltirasian ja otti kuluneiden kynien joukosta yhden. Hetken hän vain tuijotti ikkunasta ulos, kunnes kynä laskeutui paperille ja alkoi vetelemään tasaisia viivoja. Lucaksella ei varsinaisesti ollut inspiraatiota piirtää, mutta jotain järkevää tekemistä oli keksittävä. Olisihan se ollut vähintäänkin kiusallista, että hän olisi vain jäänyt tuijottamaan seinää ja pyörittelemään peukaloitaan. Sen sijaan ikkunasta näkyvä maailma ja sen piirtäminen on vähintäänkin järkevää, Lucas halusi ikuistaa jokaisen muistonsa paperille. Hänellä ei vain ollut kameraa, ei hän tarinnut moisia hökötyksiä, kun käsillä niistä sai tunteikkaampia. Eikä yksinkertaisen näkymän piirtämiseen tarvinnut paljoa aivoja, taikka keskittymiskykyä.

William "Will" Kavanaugh

Williamista tuntui hetki hetkeltä enemmän siltä, että toinen olisi enemmän kuin mielellään ollut missä tahansa muualla kuin siinä nimenomaisessa huoneessa hänen seurassaan. Tieto siitä sai nuoremman kaksikosta huokaisemaan ja vetäytymään sängyllä, jalkansa poika veti rintakehäänsä vasten ja kietoi hennot käsivartensa polviensa ympärille. Vaikkei Luke olisi tarkoituksella ollutkaan ilkeä, William onnistui silti aina ajattelemaan kaikkien ihmisten inhoavan häntä. Vuosia jatkunut koulukiusaaminen jätti jälkensä ja nuoren Williamin oli todella vaikeaa yrittää sopeutua muiden ihmisten seuraan. Uuden huonetoverinsa äänen kuullessaan William kohotti katseensa lattiasta. Kuullessaan rotista poika nyökkäsi vastaukseksi ja vei sitten hitaasti toisen kätensä raapimaan niskaansa. "E-en tietääkseni.." William vastasi mahdollista allergiaa koskevaan kysymykseen ja antoi katseensa palata takaisin lattiaan. Hän olisi mielellään mennyt katsomaan rottia lähempääkin, mutta ei uskaltanut ottaa ratkaisevaa askelta liikahtaakseen paikoiltaan. Ehkä Luke ei edes halunnut muiden koskevan lemmikkeihinsä..

William oli siirtynyt näpertämään jalkojensa päälle laskemansa susipehmolelun turkkia ja hän havahtui omista maailmoistaan vasta, kun toinen avasi taas suunsa. Hetken aikaa William huomasi ajattelevansa, ettei hän voisi istua tuppisuuna ja odottaa Luken sanovan jotain. He olivat huonetovereita ja hänenkin pitäisi yrittää tehdä muutakin kuin istua hiljaa ja vastata vain, kun häneltä kysyttiin jotain. Pieni, varovainen hymyntapainen kohosi pojan kasvoille hänen pudistaessaan päätään suoristautuessaan sängyllä. "E-en minä ole. Eivät ne minua häiritse. Mukava vain kun on jotain taustaääntä." William kiirehti selittämään ja jäi seuraamaan katseellaan miten Luke siirtyi istumaan omalle sängylleen. William yritti keksiä mitä tahansa sanottavaa, mutta joutui jälleen toteamaan ettei keksinyt mitään. Hän istui hiljaa aloillaan ja seurasi miten Luke alkoi hitaasti vedellä viivoja paperille.

Kun hiljaisuutta oli kestänyt jonkin aikaa ja Luke oli saanut senhetkisen piirroksensa valmiiksi, William nielaisi kurkkuunsa nousseen palan ja kohotti epävarmana katseensa uuden huonetoverinsa suuntaan. "T-tuota.. H-haluaisitko sinä ehkä.. Tutustua paikkoihin? M-minä voisin.. Näyttää sinulle kaikki tärkeimmät jutut. Jos siis vain.. Haluat." Williamin ääni vapisi hiukan, mutta poika yritti parhaansa mukaan kuulostaa vahvalta ja tasaiselta. Samanaikaisesti hän toivoi epävarmuutensa hälvenevän, kunhan hän tutustuisi Lukeen paremmin.

Luke

Lucas tuhahti jopa helpottuneena kun poika kertoi, ettei luultavimmin ole allerginen rotille. Se oli kuin enkelikuoron laulua hänen korviinsa. Lucas nyökkäsi Williamin suuntaan ja jatkoi tekemisiään. Kuitenkin kun William puhui yöäänistä, Luke siirsi taas katseensa poikaan ja nyökkäsi uudemman kerran. Suusta pääsi jopa muutama sana: "Hyvä vaan ettei se haittaa. Ei niitä voi käskeä olemaan hiljaa." Se oli olevinaan huono vitsi. Lucas ei vaan kuulostanut siltä, että olisi vitsaillut. Olo oli jotenkin kovin jäykkä ja kohmea uuden tuttavuuden seurassa. Toki William vaikutti mukavalta ja ystävälliseltä, mutta Lukea epäilytti silti. Hänessä saattoi kumminkin olla jotain mätää jossain kohdassa. Kaikki pitäisi kaivaa esiin ennen kuin Lucas alkaisi puhumaan kunnolla.

Lucas sai siis piirtää piirrustuksensa rauhassa valmiiksi. Hän luonnosteli maiseman, jonka näki ikkunasta, ison puun, nurmea ja istutuksia, pala sinistä taivasta. Mies piti näkemästään. Viivoja sateli luonnokseen, piirros jotenkin vei mukanaan. Hetken Lucasta ei hermostuttanut Williamin läsnäolo yhtään. Hän tunsi olevansa yksin, rauhassa. Lopulta Lucas kuitenkin sai työnsä päätökseen ja raapusti vielä nimikirjaimet työn alareunaan. Hän laski lehtiön sängylle viereensä ja huokaisi. Hän oli jopa tyytyväinen siihen, mitä paperille oli syntynyt. Hieman tuhruinenhan luonnos tietysti oli, mutta oikein sievä ja todentuntuinen. Lucas ajatteli piirtää sen puhtaaksi, niin hyvä siitä tuli.

"T-tuota.. H-haluaisitko sinä ehkä.. Tutustua paikkoihin? M-minä voisin.. Näyttää sinulle kaikki tärkeimmät jutut. Jos siis vain.. Haluat." Lucas nosti päänsä puheen kuultuaan. Hän katsoi Williä suoraan silmiin ja mietti hetken. Poika oli kuin vastannut hänen päänsisäiseen kysymykseen siitä, miten Lucas saisi tietää paikat koulussa. Hetken Luken teki mieli hymyillä, mutta hymy ei jostain syystä tullut ulos, vaikka hymyilytti. William oli jotenkin herttainen, kun oli noin pieni ja änkytti. Vähän kuin rotta, pieni ja säikky olento. Lucas huomasi unohtuneensa mietteisiinsä ja että oli jäänyt tuijottamaan Williamia. Hän köhäisi ja puhui hiukan vaivaantuneella äänellä: "Se voisi olla ihan kiva.. Tuntuu että täällä eksyisi jos jotain yrittäisi löytää yksin. Oikein mielellään, kiitos." Lucas päätti olla edes himpun verran kohtelias ja kiittää avusta. William näytti tarkoittavan vaan hyvää. Lucas nousi sängyltään seisomaan ja sulki lehtiönsä. Hän jätti sen sängylle lojumaan, sen ehtisi laittaa laatikkoon myöhemminkin. Hän ei jaksanut purkaa tavaroitaan vielä. Ja olihan nyt luvassa tutustumiskierros koulun ympäri, ettei vain eksyisi. Lucas jäi sänkynsä viereen seisomaan ja odottelemaan, että William ehkä näyttäisi tien tai kertoisi, mihin ollaan menossa. Luke ei kuitenkaan näyttänyt ylpeilevältä tai koppavalta missään määrin, hän oli jopa positiivisesti yllättynyt huonetoverinsa kohteliaisuudesta. Eikä Lucaksella siksi ollut mitään syytä olla epäkohtelias.

William "Will" Kavanaugh

William tunsi olonsa aavistuksen verran paremmaksi Luken vastatessa hänen sanoihinsa sen sijaan, että olisi vain murahdellut tai tiuskinut kyllästyneesti. Sellainenkin kun oli pojalle hyvin tuttua, vaikka hän aika harvoin joutuikin olemaan tekemisissä muiden ihmisten kanssa. Siltikin, niinä harvoina hetkinä, kun poika vieraille ihmisille puhui, hänelle vastattiin joko töykeästi tai jätettiin vastaamatta kokonaan. Joitakin poikkeuksiakin kyllä oli, mutta arka ja hiljainen William muisti aina vain ne ikävimmät ihmiset.

Onneksi Lucas ei näkynyt kuuluvan niihin "ikäviin ihmisiin". Williamin kasvoilla käväisi hyvin pikainen, tuskin kauempaa erottuva hymy, joka katosi yhtä nopeasti kuin oli kasvoille ilmaantunutkin. William nyökkäsi ja väänteli hermostuneena käsiään sylissään. "N-niin, ei tietenkään." Poika totesi vastaukseksi ja antoi katseensa laskeutua taas sylissä istuvaan susipehmoleluun. William sätti itseään mielessään siitä, ettei osannut toimia ihmisten kanssa niin, kuin olisi ollut suotavaa, vaan meni heti lukkoon, kun olisi pitänyt avata suunsa ja sanoa jotain.

Huoneeseen laskeutunut hiljaisuus sai Williamin valmiiksi hermostuneen ja epävarman mielen muuttumaan vain enemmän hermostuneeksi, mutta hänen onnistui peittää se toistaiseksi, varsinkin kun Lucas ei edes katsonut hänen suuntaansa. William sen sijaan vilkuili tuon tuosta Lucasin piirtämistä ja odotti hiljaa tämän saavan työnsä valmiiksi. Poika oli tietoinen siitä, että monet ihmiset kaipasivat hiljaisuutta ja rauhaa syventyessään johonkin luovuutta vaativaan asiaan, eikä William halunnut missään tapauksessa olla häiriöksi. William siis istui ja odotti ja näpersi odottaessaan ranteessaan olevaa nauhaa, aina siihen asti, kun Lucas laski lehtiönsä sängylleen. William kohotti katseensa juuri sopivasti nähdäkseen, miten toinen oli jäänyt tuijottamaan häntä ja pieni nolostunut puna kohosi välittömästi kaksikosta nuoremman kasvoille. William nielaisi ja vei toisen kätensä raapimaan niskaansa Lucasin myöntyessä hänen kysymykseensä. Poika nyökkäsi ja suoristi hitaasti jalkansa noustakseen ylös sängyltään. "S-seuraa sitten vain minua, m-minä yritän kertoa kaiken oleellisen ja k-kysy vain jos tulee mieleen jotain, mitä haluaisit n-nähdä.." William totesi hiljaa, mutta kuitenkin senverran kuuluvasti, että Lucas varmasti kuulisi.

William nappasi huoneenavaimet mukaansa ja jäi sitten pitämään ovea auki, jotta Lucas saattaisi ensin siirtyä käytävään ja vasta sen jälkeen Williamkin astui oven ulkopuolelle ja varmisti, että ovi olisi varmasti lukossa. "K-käydään ensin tämä asuntolarakennus l-läpi." William sanoi ja lähti johdattamaan uutta huonetoveriaan kohti ensimmäiseen kohteeseen, oleskeluhuoneen suuntaan.

Luke

Lucas ei oikein pitänyt siitä, että molempien katseet kohtasivat hetkeksi. Se oli kiusallista, eiväthän he olleet edes tienneet olemassaoloistaan kuin hetken aikaa. Ei uusia tuttavuuksia noin vain tuijotella. Lucas kuitenkaan ei näyttänyt kiusallisuuttaan, vaan oli kuin mitään ei olisi tapahtunut. William oli kyllä kumman suloinen punastellessaan. Liian viattoman näköinen ollakseen todellinen. Lucas hymähti keskenään siinä seisoskellessaan ja odotellessaan Williamin vastaavan.

Kun William sitten lopulta nousi itse ja soperteli siihen tuttuun tapaansa hissuksiin, Lucas nyökkäsi ja vastasi lähes saman tien: "Totta kai kysyn, jos jokin on epäselvää." Vaikka Lucaksen ääni olikin edelleen kylmä ja etäinen, hän ei vaikuttanut vihaiselta tai ilkeältä. Luken vihainen ja ilkeä käytös olisi sata kertaa pahempaa. Vaikka eihän William-raukka sitä voinut tietää. Eikä toivottavasti koskaan saisikaan tietää. Luke lähti kävelemään vasta, kun tuo lähti avasi oven ja piti sitä auki hänelle. Ohi mennessään hän kiitti Williamia ohimennen, kohteliaana eleenä jälleen kerran. Hän katseli huoneen ulkopuolella ympärilleen, pitihän paikat muistaa jatkossakin. Ja tullessaan hän ei kiinnittänyt huomiota rakennuksen piirteisiin. Hän oli ollut enemmän huolissaan siitä, millainen tuo huonekaveri olisi ja kuinka ylipirteä ja rasittava hän vain voisikaan olla. Näitä ensivaikutelmia käytävästä ja huoneen ovesta muistellessaan Luke kiitti onneaan, että huoneessa olikin rauhallinen ja hiljainen poika.

Luke lähti kiltisti seuraamaan Williamia, kun tuo lähti kävelemään eteenpäin. Hän nyökkäsi ajatukselle, että asuntolarakennus käytäisiin ensinnä läpi. Totta kai se oli tärkein tällä hetkellä, koulussa voisi kysyä neuvoa luokkiin. Asuntolalla ei vain aina välttämättä ollut ketään turhaan norkoilemassa käytävillä ilman parempaa tekemistä. Tai mistä sitä olisi voinut tietää? Näin Lucas ajatteli. Hän oli jonkun aikaa hiljaa, kunnes tajusi, että hänen nyökkäyksensä ei varmaan näkynyt Williamille, kulkihan Luke pojan takana. "Kuulostaa hyvältä.. Täällä olisi ehkä ihan kiva oppia liikkumaan.." Lucas mietti hetken, kunnes jatkoi puhettaan: "Mitä teen, jos kadotan avaimeni? En ole kovin hajamielinen, mutta en haluaisi nuokkua oven edessä niin kauan että tulet takaisin, sikäli mikäli olet lähtenyt johonkin.. Saatika jättää Bota ja Timiä yksin." Lucas ei taaskaan kuulosta suoraan epäkohteliaalta, täysin vilpitön kysymys. Lucas on aina ollut sorttia, joka haluaa tietää asiat tarkasti, ettei tule hankalia tilanteita. Ja kaiken lisäksi Lucaksen rottien ollessa huoneen sisällä iskee helposti paniikki siitä, kun ei pääse katsomaan että niillä olisi kaikki kunnossa. Lucaksenkin kylmän ja kohmeisen ulkokuoren alla oli siis jotain lämmintä ja herkkää. Vaikka se olikin kohdistunut rottiin.

//Pitäskö tää peli sitten siirtää asuntolan muille osa-alueille kun kerta ollaan poissa huoneesta, hmm?//

(Hmm, minun mielestäni sitä ei välttämättä tarvitsisi siirtää, kun paikkoja tulee kuitenkin olemaan vähän runsaammanpuoleisesti ja arvelisin, että olisi selkeintä pelata kaikki tässä samassa ketjussa? ^^')

William "Will" Kavanaugh

William tunsi kevyen punan värjäävän muuten niin vaaleat kasvonsa Luken kiittäessä häntä oven auki pitämisestä. William itse nyökkäsi ja painoi sitten nolostuneena katseensa, jottei vanhempi olisi nähnyt punaa hänen kasvoillaan. Pojan käytös nolostutti häntä itseään jo valmiiksi, eikä hän halunnut tehdä itsestään entistä suurempaa idioottia saamalla Lucasin olon jollain tavalla vaikeaksi tai hankalaksi. Lukittuaan huoneen oven heidän takanaan William sujautetti avaimet housujensa taskuun vetoketjun taakse ja viittoi sen jälkeen Lucasia seuraamaan. "K-koulurakennukseen me ei varmaan nyt näin perjantai-iltana päästä, m-mutta mennään vaikka y-yhdessä ensimmäisenä päivänäsi kouluun, niin näytän kaikki tärkeimmät l-luokat sieltä. J-jos siis haluat?" William kertoili ja huomasi taas ajattelevansa sitä mahdollisuutta, että Lucas suuttuisi hänelle jostakin, vaikka tiesikin sen olevan vain typerää vainoharhaisuutta. Niin hän ainakin toivoi.

Pojat ehtivät päästä käytävältä pois juuri, kun Lucasin kysymys tavoitti Williamin ajatukset. Aikaisempi nolostuksen puna kohosi hyvin nopeasti takaisin kaksikosta nuoremman kasvoille ja William päästi vaivaantuneen huokauksen huuliltaan, vieden toisen kätensä raapimaan vaivaantuneena niskaansa. "U-um, t-tuota.. Sellaisessa tapauksessa sinun kannattaa ottaa yhteyttä asuntolan valvojaan. E-en nyt valitettavasti muista hänen nimeään tai yhteystietojaan, m-mutta niiden pitäisi kyllä löytyä ainakin asuntolan ilmoitustaululta." William selitti ja toivoi onnistuneensa vastaamaan huonetoverinsa kysymykseen mahdollisimman selkeästi. Hyvin usein poika päätyi harhautumaan sivuraiteille puhuessaan, sillä häntä hermostutti puhua vieraille ja hermostuessaan hän päätyi hyvin nopeasti ajattelemaan toista ja puhumaan toista.

"M-me ollaan perillä, täällä on oleskeluhuone." William sanoi ja toivoi ettei huoneessa sillä hetkellä ollut ketään. Avattuaan oven poika kuitenkin huomasi omaksi onnekseen huoneen olevan tyhjä ja William piti ovea auki Lucasilla ja astui vasta sitten itsekin sisäpuolelle. "K-laikki pelit ja m-muut laitteet ovat vapaassa käytössä." Poika jatkoi ja istuutui ensimmäiselle vastaantulevalle sohvalle, jättäen Lucasille tilaa, mikäli tämäkin halusi istuutua. "T-tässä asuntolarakennuksessa on myös pesutilat s-suihkuineen sekä ensimmäisestä että t-toisesta kerroksesta j-ja saunaankin pääsee jos haluaa." William sanoi vielä ja jäi sitten lyhyeksi hetkeksi miettimään mitä kaikkea asuntolarakennuksen ulkopuolella olevista paikoista voisi vielä näyttää. "H-haluaisitko sinä nähdä n-nimenomaan jonkun tietyn paikan?" Poika kysyi hiukan arkaan sävyyn, päätyen jälleen raapimaan niskaansa ja pitämään katseensa jossain lattian ja Lucasin kasvojen välimaastossa.

Luke

Lucas käveli kiltisti pojan perässä, ei hänellä ollut mitään syytä mennä ohikaan. Hän käveli kevyin ja rennoin askelin katsellen ympärilleen jatkuvasti. Koulurakennuksesta puhuessa Lucas nyökkäsi, vaikkei Will sitä nähnytkään ja puhui: "Se olisi kovin ystävällistä, kiitos." Samalla Lucaksen ajatuksia viistoivat se, miksi William oli noin ystävällinen ja se, kuinka hassun ja kivan kuuloista pojan änkyttäminen olikaan. Jotenkin niin viatonta. Lucas havahtui mietteistään vasta kun William mainitsi avainprobleemasta. "Enköhän saa sen selville, kunhan jaksan. Mutta hyvä tietää, etten joudu nukkumaan tuossa oven takana.." Tavallaan tämäkin oli vitsi, ja Lucas tuhahtikin mukaman huvittuneena. Se oli huono vitsi, mutta pakko oli yrittää edes vähän keventää ilmaa. Williamin olemus oli kovin hankala. Ihan kuin tuo olisi pelännyt jokaista sanaa ja tavua jonka sanoo, jokaista askelta minkä ottaa.

Oleskeluhuoneeseen tultaessa lucas kiitti taas oven pitämisestä, hyvät tavat kun ovat juurtuneet niin syvälle häneen itseensä. Mies katseli ympärilleen hyvän aikaa ja kuunteli toki informaation peleistä ja laitteista. Lucas nyökkäsi hieman ja vastasi tähän hetken päästä: "Hienoa.. En siis turhaudu piirtämiseen kun on jotain muutakin tekemistä." Lucas seisoi hetken ja katseli ympärilleen, kunnes sitten päätti istuutua Williamin viereen. Luken mielestä se ei ollut järin kamalaa. Ei hänellä ainakaan tarkoituksena ollut lähennellä tai olla tungetteleva. Ehkä sama sohva ei ollutkaan sitä. Hän painoi mieleensä suihkutilat ja oudolta kuulostavan saunan. Olihan Luke kuullut moisesta, muttei koskaan kokeillut. Hän ei ymmärtänyt mitä järkeä on mennä puiseen huoneeseen jossa tulee niin tuskaisen kuuma, että alkaa heikottamaan. Se tosin oli vain hänen oma mielipiteensä. Lucas nyökkäsi pienellä viiveellä Williamin suihkupuheille. Hän oli taas jäänyt omiin utopioihinsa saunan haukkumisessa mielessään. Lucas oli ehkä aavistuksen ajatuksiinsa hukkuvaa sorttia.

Kun puhe tuli jostain erityisestä paikasta, jonka Lucas haluaa nähdä, mies tiesi heti mitä vastata. Hän käänsi katseensa suoraan Williamiin ja puhui jopa poikkeuksellisen uteliaalla äänellä: "Haluaisin nähdä paikan, mistä pääsen metsään.. Jonkun polun tai vastaavan, jota voin seurata etten eksy. Pidän metsässä kävelemisestä ja istumisesta, joten haluaisin kovasti tietää miten pääsen sinne." Lucas siirsi sitten katseen eteensä, seinää kohden. Hän halusi jo ulos, metsään niin nopeasti kuin mahdollista. Tässähän olisi viikonloppu aikaa tutustua maisemiin ennen koulun alkua. Luke ei malttanut odottaa päästä metsän siimekseen puun juurelle läksyjensä ja piirrustuslehtiön kanssa. Hän oli kovin innokas odottamaan, mitä lähimetsät tarjoaisivat. Hetken Lucas oli vielä hiljaa, kunnes puhui: "Pidätkö sinä metsistä?" Syvällä sisimmässään Luke halusi vain tulla toimeen huonetoverinsa kanssa. Kun tuo oli vielä kovin mukavan oloinen.

/Tämä selvä. : >/

William "Will" Kavanaugh

Williamin askeleet olivat hitaita ja sellaisia, että Lucas varmasti pysyisi hänen perässään. Toisaalta nuorempi kaksikosta kyllä tiesi, ettei toisen eksyminen mitenkään olisi mahdollista, sillä Lucas oli häntä huomattavasti pidempi ja onnistuisi varmasti saamaan hänet kiinni hyvin nopeasti kiinni, jos poika olisikin kävellyt liian nopeasti. Samanaikaisesti Williamin teki myös sanoa jotain ja saada aikaan muutakin kuin painostavan hiljaisuuden. William kuitenkin tiesi, että keskustelun avaaminen ja luonteva sosiaalinen kanssakäyminen tulisi viemään oman aikansa häneltä, joka oli koko tähänastisen elämänsä ajan ollut koulukiusattu ja muutenkin arka. Poika kuitenkin toivoi, ettei Lucas kyllästyisi häneen ja antaisi hänelle aikaa sopeutua ja tottua. Tajutessaan omat ajatuksensa kevyt puna kohosi Williamin kasvoille. Hän ajatteli taas aivan liikaa.. Lucas osasi onneksi pitää rauhallisen kevyttä ilmapiiriä yllä ja tämän vitsintapaisen kuultuaan pieni, varovainen hymy käväisi nopeasti Williamin huulilla. "N-niin, se ei olisi kauhean kivaa." Poika myönsi ja kääntyi nopeasti vilkaisemaan huonetoveriaan olkansa ylitse.

William säpsähti hiukan huomatessaan Lucasin istuvan hänen viereensä sohvalle ja pojan punertuneet kasvot punertuivat hiukan lisää. William oli olettanut ettei toinen välttämättä haluaisi istuutua hänen viereensä, joten pieni helpotuksen tapainen valtasi pojan mielen toisen kuitenkin tehdessä toisin. William nosti jalkansa sohvalle ja nosti ne koukkuun rintakehäänsä vasten. Hennot käsivarret puolestaan kiertyivät polvien ympärille ja William laski leukansa nojaamaan polviinsa, näyttäen sillä hetkellä vielä pienemmältä ja onnettomammalta kuin todellisuudessa olikaan. Mielessä pyöri lukemattomia ajatuksia siitä, mitä poika olisi voinut sanoa, mutta niiden ääneen sanominen tuntui täysin mahdottomalta ja ylitsepääsemättömän vaikealta. William huokaisi hiljaa, mutta havahtui sitten Lucasin ääneen. Poika kohotti katseensa huonetoverinsa kasvoihin ja antoi jalkojensa laskeutua takaisin sohvanreunan yli, vaikkeivat ne aivan lattiaan asti yltäneetkään.

"S-sinne pääsee todella helposti. Me voitaisiinkin oikeastaan lähteä käymään siellä nyt k-kun ulkona n-näytti olevan niin kaunista." William vastasi ja kohottautui seisomaan. William huomasi ajattelevansa heidän omaavan samanlaisia tapoja ja ajatus siitä sai nuoremman punastumaan taas. Williamkin tapasi silloin tällöin käydä metsässä, jos hänellä oli paha olla tai hän kaipasi muuten omaa rauhaa. Lucasin kysymyksen kuullessaan William nyökkäsi hitaasti ja vei sitten toisen kätensä raapimaan niskaansa. "J-joo, pidän minä." Poika myönsi ja viittoi Lucasia taas seuraamaan itseään.

William johdatti Lucasin ulos asuntolarakennuksesta ja lähti sitten johdattamaan tätä kohti rajaa, jossa koulunpiha päättyi ja metsä alkoi. Puissa laulavat pikkulinnut saivat pojan olon rauhalliseksi ja levolliseksi. Metsän rauhallisuutta kuunnellessaan William pysähtyi hetken kävelyn jälkeen suuren kiven luokse ja istuutui kiven vieressä makaavalle puunrungolle, jonka myrsky oli joskus kaatanut.

Luke

Lucas kummastui aavistuksen pojan tapaa säpsähtää, kun hän istuutui Williamin vierelle. Se oli omituinen ele, ja Lucakselle tuli saman tien olo siitä, ettei häntä olisi haluttu siihen istumaan. Hän kuitenkin päätti rohkeasti olla vaihtamatta paikkaa, jos asia olisikin vaan että William olisi ujo.. no olihan hän, mutta jos se olisi ollutkin vaan ujoutta ja arkuutta inhon sijasta. Silloin paikan vaihtaminen olisi ollut epäkohteliasta ja typerää ja olisi johtanut vääriin mielikuviin. Luca vilkuili silloin tällöin Williamia sivusilmällään. Kuullessaan metsään johtavasta reitistä Lucaksen ilmeen saattoi nähdä kirkastuvan huomattavasti siitä, mitä se yleensä oli. Metsät olivat heikko kohta Luken kylmälle kuorelle, sieltä pusersi pienenpieni pilke innostusta. Vaikka se ei teoissa näkynytkään, silmissä se paistoi. Kuullessaan, että reitti oli vielä helppo, kaikki oli hyvin. Lucas ei tekisi henkistä itsemurhaa. Hän nousi ylös ja lähti seuraamaan Williamia, samalla avaten suunsa ja puhuen, edelleen kohmeisella, mutta tavallaan rauhallisen kiinnostuneen kuuloisena: "Hyvä, että se on helppo reitti. En tiedä, olisinko ollut järin hyvää seuraa jos en olisi päässyt luonnon rauhaan silloin tällöin.." Tämäkin oli vitsi. Lucas oli tavallaan humoristinen, mutta nyt se oli tönkköä. Uusi tuttavuus oli aina liikaa.

Metsän keskellä kaikki tuntui olevan niin rauhallista. Lucas silmäili ympärilleen jatkuvasti, piirsi mieleensä maamerkkejä ja erilaisia asioita, joista muistaisi reitin varmasti. Lintujen viserrys ja metsän voimakas tuoksu sai huolet uudesta koulusta, huonetoverista ja kaikesta muusta hälvenemään. Kuin kaikkialla olisi vain rauhaa, eikä mitään huolia. Heidän pysähtyessään Lucas silmäili kiveä, sitten puunrunkoa, sitten Williamia. Poika tuntui jotenkin sopivan siihen maisemaan. Hento ihminen kauniissa ympäristössä. Lucas tavallaan piti siitä näystä. Kuitenkin huomattuaan taas tuijotuksensa hän hymähti hieman ja käänsi katsettaan. Se oli outoa, todella outoa. Hetken hän mietti, kunnes avasi taas suunsa: "Täällä on todella upeaa metsää.. Harmi, etten ottanut lehtiötäni mukaan jo nyt, täällä on muutama idea, jonka haluan toteuttaa mahdollisimman nopeasti." Mielessään Lucas ajatteli kuvaa siitä, mitä oli juuri hetki sitten tuijottanut. Se sai miehen kananlihalle. Ei, ei näin. Ei hän alkaisi piirtämään elävää mallia, ikuistamaan jotakuta muistoihinsa ilman kunnollista ystävyyttä. Se olisi ollut jo törkeää, hirvittävää ja äärimmäisen turhaa. Tai niin Lucas asian ajatteli.

Luke lähti kävelemään pari askelta sivulleen, katseli puiden runkoja ja latvoja, jotka nousivat korkealle ja ylväänä ilmaan. Hän huokaisi hieman ja jäi tuijottamaan oravaa, joka hyppi oksalta toiselle hirveällä kiireellä, tammenterho suussaan. Hetkeksi hän unohti kenenkään muun olevan läsnä ja tuhahti kovin rauhallisena. Hän kadotti oravan näkyvistään ja laski katseensa maahan. Ruohomätäs näytti houkuttelevalta. Hän kyykistyi vaqrovasti ja istuutui maahan, kasvot Williamin suuntaan kumminkin, ettei selin sentään. Sen verran oli tilanteentajua käsissä vielä jäljellä. Mies oli taas hetken hiljaa, kunnes jatkoi taas: "Onko tässä koulussa ongelmia oppilaiden välillä..? Tai opettajien ja oppilaiden suhteessa? Yleensä sisäoppilaitokset ovat klikkejä täynnä.." Lucas halusi vain puhua jostain, ja kyselemällä sai uutta tietoa hänen nykyisestä kodistaan. Lucas käänsi katseensa Williamiin odottaen pojan vastaavan jotain.

William "Will" Kavanaugh

William tajusi ajatella säpsähdysreaktionsa voivan vaikuttaa epäkohteliaalta ja pieni pelko iskeytyi pojan mieleen välittömästi ajatuksen iskeytyessä hänen mieleensä. Williamin ei missään tapauksessa ollut ollut tarkoitus saada Lucasia tuntemaan oloaan huonoksi ja hetken ajan pojan mielessä pyöri aikomus pyytää anteeksi. Sanat tuntuivat kuitenkin jäävän kurkkuun. Pelko liian lähelle päässeistä ihmisistä johtui suurimmalta osin siitä, että luokkatoverit ja muut Williamin kanssa samaan tilaan hakeutuneet ihmiset olivat vuosien varrella pyrkineet mahdollisimman kauas pojasta, eikä William nyt osannut ymmärtää, ettei joku halunnutkaan pyrkiä kauemmas hänen luotaan. "A-anteeksi.." William kuiskasi niin hiljaa, että hänen ääntään hädin tuskin edes kuuli. Hänen pitäisi opetella olemaan parempi ihminen..

Puunrungolle istuuduttuaan William keskittyi vilkuilemaan maassa lojuvia kuivuneita oksia ja puista pudonneita lehtiä. Hennot sormet piirsivät pieniä kuvioita kaatuneen puunrungon pintaan ja William nosti toisen jalkansa rintakehäänsä vasten, nojaten leukansa polveensa. Aurinko alkoi hiljalleen laskea ja värjäsi mennessään maisemaa oranssinpunaiseksi. Ilma oli vielä lämmintä, mutta Williamilla oli silti vähän kylmä kun auringonsäteet eivät enää yltäneet kovin hyvin korkeiden puiden yli metsään. Poika ei kuitenkaan halunnut valittaa, sillä hän pysyisi täällä juuri niin kauan kuin Lucas haluaisi. Toisen äänen kuullessaan William havahtuikin omista maailmoistaan ja kohotti katseensa Lucasin suuntaan, nyökäten vastaukseksi. "N-niin on, minua vain vähän harmittaa k-kun täällä ei ole kauheasti mitään l-lintuja. T-tai sitten m-minä en vain ole nähnyt niitä.." William vastasi ja vei jälleen toisen kätensä raapimaan niskaansa.

William huomasi eläimistä puhuessaan Lucasin jääneen tuijottamaan jotakin ja pojan omakin katse kääntyi seuraamaan tuota samaista oravaa. Kevyt puna kohosi kaksikosta nuoremman kasvoille silmien jäädessä seuraamaan pörröhäntäisen olennon kulkua aina siihen asti kun se katosi näkyvistä. William rakasti kaikenlaisia eläimiä, erityisen paljon kaikkia niitä, joilla oli pehmeä, pörröinen turkki. Williamin katse tuijotti puunoksaa siltä kohdin, jossa orava oli hetki sitten ollut, joten Lucasin sanat rekisteröityivät pojan mieleen pienellä viiveellä. "E-en o-oikein tiedä.. M-minä yritän pysyä erossa kaikesta sellaisesta. M-mutta.." William hiljeni ja antoi katseensa painua alas. Hän ei halunnut mainita mitään siitä, miten jotkut toiset oppilaat kiusasivat häntä. Tuskin sellainen edes kiinnosti Lucasia.. "J-jotkut opettajat ovat j-joskus vähän ankaria ja joillakin on vähän.. O-omalaatuisia tapoja, m-mutta kyllä heidän kanssaan t-toimeen tulee.." William jatkoi ja näytti hiukan vaivaantuneelta tietäessään ettei onnistunut kovin hyvin vastaamaan Lucasin kysymyksiin. "M-mistä päin sinä muuten tulet? M-minä olen alunperin k-kotoisin Englannista.." William kertoi ja toivoi ettei ollut liian tungetteleva asiaa kysyessään.

Luke

Lucas kuuli kyllä sen äänen, muttei reksitörinyt koko anteeksi-sanaa. Hän ei kuitenkaan tohtinut olla epäkohtelias, vaan katsoi Williamiin päin ja nyökkäsi. Ei hän uskonut sen olevan pahastakaan. Mies ei jopa näyttänyt niin murhaavalta, mitä yleensä.

Luke kuunteli mielellään kun William puhui. Oli mukavaa saada omanhenkistä ja rauhallista seuraa, sellaista, jotka eivät koko ajan juosseet ja hyppineet ja huutaneet innoissaan. Lucas osasi niin vihata sellaisia ylipirteitä ipanoita. Linnuista kuultuaan Lucas hymähti aavistuksen, ei ilkeästi, vaan jopa hieman huvittuneesti. Hän ei kuitenkaan hymyillyt nimettävästi. "Uskon kyllä että täällä on lintuja. Jos löydän niitä täällä ollessani, lupaan kyllä että kerron sinulle." Lucas ajatteli mielessään jo piirrustuksia mahdollisista linnuista, hänellä oli loistava valokuvamuisti. Linnun ei tarvitsisi olla kovin montaa hetkeä paikoillaan, kun Lucas voisi sen jo piirtää. Hän jäi tuijottamaan sitä maagista oravaa, eikä edes huomannut Williamin tuijottavan sitä myös. oli hauskaa tuijotella luonnonkappaleita. Siinä oli tavallaan oma jännityksensä, mikä olisi eläimen seuraava liike.

Lucas nyökkäsi pojan puheille oppilaiden ja opettajien suhteista. Vastaus oli toistaiseksi tyydyttävä. Hän näkisi kyllä itse kaiken lopun. "On vain hyvä että pysyt erossa huonosta seurasta.. Niistä ei koskaan seuraa mitään hyvää." Luke oli tavallaan ylpeä, ettei nuorempi ollut mielistelijä ja perässä roikkuja, saatika sitten joku isompikin klikkimestari. pojan pisteet oikein kohisivat ylemmäs Lucaksen silmissä. Opettajistakin Lucas puhui sanasen: "Ankaruus on aina hyväksi. Sillä taotaan asiat päähän, jos ne eivät muuten uppoa. Ei minulla ole koulutyön kanssa ongelmaa. Olen aina elänyt piirtämiselle ja koululle, ei minua muu juurikaan ole kiinnostanut." Lucas ei tosiaan ollut mikään suuri seurapiirileijona, lähinnä omaa luokkaansa, omissa oloissaan, piirrustuslehtiön, koulukirjojen ja penaalinsa kanssa. Ei hän tarvinnut sellaisia ystäviä, jotka eivät olisi hänen kaltaisiaan. Se olisi vain ajanhukkaa. Ja itsensä kuluttamista.

"Tulen Ranskasta, Lyonista. Vanhempani omistavat kartanon siellä. En pidä siitä paikasta, mutta sieltä minä tulin." Hiljaa mielessään Lucas mietti myös, ettei koskaan menisi sinne takaisin. Hän kääntyi katsomaan Williamia hetken päästä, kunnes jatkoi: "Englannista, hmm? Se on kaunis paikka. Itse tosin olen käynyt vain Lontoossa ja Isle of Wightilla. Mutta pidin niistä kummastakin." Luke hymähti pienesti ja puhui vielä samaan syssyyn: "Sieltä sai hyviä ideoita piirrustuksille.." Lucas huomasi puhuvansa piirtämisestä koko ajan. Se oli hänen elämänsä. Hetken hän vielä antoi tilaa pojalle, että tuo saisi prosessoida ajatuksiaan, kunnes jatkoi: "Taidan puhua piirtämisestä kuin pappi jumalasta.. Se on elämäntapani, anteeksi jos kyllästytän sinua turhuuksillani." Lucas nosti aavistuksen toista suupieltään, kuin virnistyksenomaisesti. Se näytti lähinnä siltä, että miehenalkua hävetti se jatkuva höösääminen paperista ja kynistä. Ei kaikki välttämättä pitäneet puheenaiheesta. Lucas siirsi katseensa kaiken mokoman jälkeen takaisin puun latvoihin, tuijotteli auringonsäteitä, kun ne heikosti yrittivät tunkea läpi lehvuston. Se oli todentotta kaunista. Ja Lukesta tuntui, että seura ei tuntunut ollenkaan niin pahalta, kun se oli ennen tuntunut. Ehkä hän oli vain kasvanut vääriin piireihin.

William "Will" Kavanaugh

William oli myös niitä ihmisiä, jotka eivät kauhean hyvin viihtyneet meluisten ja helposti riehaantuvien ihmisten läheisyydessä. Hänellä ei tosin ollut varsinaisesti mitään sellaisia ihmisiä vastaankaan, mutta aran luonteensa puolesta poika tunsi olonsa epämukavaksi liian äänekkäässä ympäristössä ja hänen oma hiljaisuutensa korostui vain entisestään kun muut ympärillä puhuivat taukoamatta. William ei toisaalta tiennyt, minkälaisia mielipiteitä Lucasilla oli erilaisia ihmisiä kohtaan, eikä hän ollut erikseen asiasta kysymässäkään. William omassa pienessä päässä pyöri kuitenkin monia ajatuksia siitä, mitä Lucas mahtoi ajatella hänestä ja yrittikö tämä tutustua häneen vain siksi, että pääsisi myöhemmin nauramaan hänelle. Heti tuon ajatuksen tultua mieleen, William ravisti huomaamattomasti päätään saadakseen epätoivotut ajatukset pois mielestään. Ketäänhän ei voinut pakottaa pitämään toisesta ja jos olisikin ollut niin, ettei Lucas pitänytkään hänestä, Williamin pitäisi vain hyväksyä se.

William näpräsi ranteessaan olevaa nauhaa ja vilkuili aina salaa, vaivihkaa Lucasia silloin, kun tämä katsoi johonkin muualle. Nuoremman oli myönnettävä, että vaikka toinen vaikuttikin jotenkin kylmäkatseiselta ja, ehkä vähän, välinpitämättömältäkin, tämä oli samaan aikaan kuitenkin todella mukavanoloinen. William tunsi punastuvansa jälleen asiaa ajatellessaan ja hänen katseensa valui välittömästi sammaleenpeittämään maahan, josta se kohosi vasta Lucasin sanojen myötä. "K-kiitos, s-se olisi tosi m-mukavaa.." William totesi vastaukseksi Lucasin lupautuessa ilmoittamaan hänelle, mikäli sattuisi näkemään metsässä myös lintuja. Varovainen hymy kohosi hitaasti pojan vaaleille, joskin sillä hetkellä punastuneille, kasvoille ja ranteessa ollut nauha jätettiin hetkeksi rauhaan.

Huonon seuran tullessa seuraavaksi puheenaiheeksi, William nyökkäsi hitaasti ja antoi jalkojensa laskeutua takaisin maata kohti. "N-niin minun vanhempanikin aina s-sanovat.. Minä en o-oikein muutenkaan o-osaa olla ihmisten kanssa, mutta s-sellaiset i-ikävät.. Ihmiset olen aina yrittänyt kiertää kaukaa.." William nielaisi aiotut sanat siitä, että aina oli kuitenkin ollut niitä, jotka olivat kaikesta huolimatta kiusanneet häntä ja hakeutuneet aina uudestaan ja uudestaan ivailemaan häntä.

Kuullessaan Lucasin olevan kotoisin Ranskasta, Williamin hiukan surumieliseksi päässyt ilme kirkastui ja poika kohotti katseensa sammaleista. "M-minä olen aina halunnut p-päästä käymään Ranskassa.. M-minun isän työn takia me o-ollaan muutettu monta kertaa, e-eri maihinkin, mutta Ranskassa minä en ole k-koskaan käynyt.." William hiljeni taas ja vei kätensä raapimaan niskaansa huomattuaan jääneensä höpisemään. Hänen tapoihinsa ei erityisemmin kuulunut puhua omista asioistaan, sillä poika oletti lähes automaattisesti, ettei ihmisiä kuitenkaan kiinnostanut.

Williamin oli pakko hymyillä varovasti Lucasin piirtämistä koskevalle kommentille ja poika pudisti päätään vastaukseksi. "E-et sinä tylsistytä, minusta on k-kivaa kuunnella. Ja on t-tosi hienoa, että sinulla on j-jotain, mistä oikeasti pidät. M-minä en ole taitava oikein m-missään.." Sen sanottuaan William hiljeni taas ja keskittyi lyhyeksi hetkeksi ajattelemaan sitä, miten aina kadehti kaikkia niitä luokkatovereitaan, jotka osasivat piirtää, laulaa, soittaa tai tehdä jotain muuta sellaista, mitä William itse ei osannut. "Mitä k-kaikkea sinä muuten piirrät?" William kysyi oltuaan hetken aikaa hiljaa.

Lucas oli tavallaan huvittunut pojan varovaisuudesta, tavallaan sääli toista. Lucas halusi tietää enemmän Williamista, ihminen sinällään kiinnosti häntä paljon. Eniten hän halusi tietää, miksi poika tuntui olevan niin pohjalla itsetuntonsa kanssa. Lucaksella pyöri muutama ajatus päässä, mistä asia saattaisi johtua, muttei maininnut niitä ääneen. Ei olisi sellainen paikka. Eikä sellaista välttämättä koskaan edes tulisi. Luke keskittyi nyt vaan tutustumaan tuohon hiljaiseen, änkyttävään ja kiehtovaan olentoon.

Lucas nyökkäsi puheeseen linnuista. Ei siihen ollut enää oikein mitään sanottavaa. turha jaarittelu olisi vain epäselventävää ja ehkä kiusallistakin. Hän puhui vasta, kun vaaleatukkainen mainitsi vanhempiensa kannan ikäviin ihmisiin. "Vanhempasi ovat oikeassa. Ja on hyvä, ettet yritä tulla toimeen ikävien ihmisten kanssa. Parempi olla yksin kuin huonossa seurassa.." Lucas hiljeni ja käänsi katseensa. Vanhemmat loikkasivat hänen päähänsä. Häntä alkoi suututtaa heti ajatuskin vanhemmistaan. Nuo tekopyhät, ulkokultaiset rasistit. Lucas tuhahti aavistuksen pahana ja käänsi katseen maahan. Hänen olisi tehnyt mieli ärähtää ja hakata nyrkkiä sammaleeseen, mutta hillitsi itsensä. Eihän sellaista sopinut tehdä toisten edessä.

Lucas pakotti itsensä rauhoittumaan kun puhe tuli Ranskasta. Lucas kohotti katseensa Williamiin ja nyökkäsi jälleen. "Niin, Ranska on kaunis maa. Vaikka en enää halua mennä takaisin kotiin, haluan vielä joskus mennä Ranskaan. Kulttuuri on hämmästyttävän upeaa." Lucas oli todella kulttuuri-ihmisiä. Museot, taidegalleriat, teatterit.. kaikki menivät. Mieluiten mukavassa seurassa, jota tosin ei ollut ollut moneen moneen vuoteen. Lucas maisteli sanojaan kulttuurista hetken ja painoi katseensa taas maahan, kunnes jatkoi: "Isäsi on siis liikkuvaa sorttia, hmm? Niin minunkin. Olin useimmiten vain äitini kanssa, enkä nähnyt häntäkään montaa kertaa päivässä. Molemmat tuntuivat olevan kovin kiireisiä bisneksissään ja muussa turhuuksissa, joista minä en halua tietää mitään." Lucaksen äänestä saattoi paistaa inho. Hän ei halunnut puhua vanhemmistaan hyviä asioita, hän vihasi vanhempiaan. Eikä peitellyt sitä pätkääkään. Luke ei halunnut peitellä sitä tosiasiaa, että perhekin voi olla läpimätä.

Kun puhe tuli piirtämisestä, Luken ilme kirkastui. Siinäpä vasta aihe, josta hän piti. Hän käänsi päänsä taas Williamiin päin ja puhui jo pirteämmällä äänensävyllä: "Hyvä ettet tylsisty.. Harva jaksaa kuunnella turhia selityksiäni." Lucas mietti hetken nuoremman seuraavaa kysymystä. Niin, mitä hän piirsi. Aiheeseen oli helppo vastata: "Käytän paperia kuin muut ihmiset käyttävät kameraa. Piirrän kaikkea, mikä mielestäni on piirtämisen arvoista. Jollain tapaa kaunista, minulle tärkeää tai herkkää. Pidän eniten elävän piirtämisestä, mutta osaan kyllä improvisoida jos tarve tulee.. kuten esimerkiksi eläimissä. Ne eivät pysy kauaa paikoillaan." Lucas hymähti keskenään ja jatkoi: "Ihmisiä en ole piirtänyt paljoa, en ole tavannut kovin montaa joka ansaitsisi tulla ikuistetuksi. Mutta ihmisiä on mukava piirtää, ei siinä mitään." Lucas käänsi taas katseensa pois, tällä kertaa suoraan eteensä. Hän tuijotti hetken metsää, kunnes hymähti taas. Hän tuli ajatelleeksi niitä ihmisiä, joita oli piirtänyt. Lucaksen katse oli haikea ja tavallaan utuinen, kuin hän olisi matkannut jonnekkin muualle. Niin, se poika palasi hänen mieleensä uudestaan ja uudestaan, eikä ottanut lähteäkseen. Hänellä oli niin kova ikävä.

/Voi kun oli taas niin tönkköä tekstiä. Mii sou sori. : </

(Yää, anteeksi näin pitkä vastausväli ;_; Ideakato vaivasi..)

William "Will" Kavanaugh

Mikäli olosuhteet olisivat olleet toisenlaiset, William olisi enemmän kuin mielellään kertonut syyt käytökselleen. Että häntä oli aina kiusattu hiljaisen ja omassa rauhassa viihtyvän käytöksen vuoksi. Niin vanhemmat kuin Williamin itsensä ikäiset oppilaat olivat ottaneet pienikokoisen ja aran pojan oitis silmätikukseen ja toteuttivat päivittäin erilaisia kolttosia, joiden kestäminen sai Williamin entistä sulkeutuneemmaksi ja pelokkaammaksi. Kun kiusaajat sitten olivat huomanneet miten William noihin pilkkalauluihin, ivaaviin huutoihin ja muuhun kiusantekoon reagoi, nämä alkoivat korottaa panoksia ja käyttää pelkkien sanojen sijaan myös fyysisiä keinoja. Poikaa tönittiin ja tämän tavaroita rikottiin ja piilotettiin. Ennen pitkää William lakkasi välittämästä, vaikka samaan aikaan hän oli sisältä rikki ja kaipasi vain paikkaa, jossa hänen ei tarvitsisi kestää sitä kaikkea.

William keskittyi taas lyhyeksi hetkeksi näpertämään ranteessaan olevaa nauhaa. Silmälasien taakse piiloutuneissa silmissä oli surumielinen, hiukan väsyneenkin oloinen katse. Lucasin äänen kantautuessa pojan korviin, William jätti nauhan näpräämisen taas sikseen ja vei kätensä raapimaan niskaansa. "N-niin, niin kai.." William myöntyi ja vajosi sitten taas omiin surumielisiin mietteisiinsä. Ihmiset hakeutuivat hyvin harvoin, jos koskaan, hänen luokseen, elleivät nämä sitten olleet aikeissa jollain tavalla kiusata häntä. William itse pelkäsi liikaa ihmisten reaktioita, että hän katsoi vain paremmaksi pysyä kaukana muista ihmisistä. Sillä tavoin hän ehkä onnistuisi säästymään niiltä sanoilta ja teoilta, joilla muut oppilaat olivat häntä aikaisemmissa kouluissa piinanneet.

Williamin kasvoille kohosi hämmentynyt ilme, kun toinen mainitsi ettei halunnut enää palata kotiinsa. William olisi kovasti halunnut kysyä syytä siihen, mutta hän tiesi, ettei hänen olisi sopivaa tehdä niin. Asia ei kuulunut hänelle eikä hän halunnut suututtaa uutta huonetoveriaan turhilla kysymyksillä. Williamilla itsellään oli aina ollut suhteellisen hyvät välit vanhempiinsa ja nämä soittelivat lähes päivittäin varmistaakseen, että William oli kunnossa ja että tämä varmasti muisti pitää huolta itsestään. William huokaisi hyvin hiljaa ja kietoi kätensä polviensa ympärille. Vastauksena Lucasin kysymykseen William vain nyökkäsi, sillä mikäli toinen ei halunnut puhua vanhemmistaan, ei hänenkään kannattaisi puhua omistaan, ettei hän tahtomattaan huonontaisi toisen oloa.

Williamin kasvoille kohosi pieni, varovainen hymy Lucasin alkaessa puhua niin avoimesti piirtämisestä. Nuorempi kohotti katsettaan maasta ja kuunteli tarkkaavaisena. "V-voisinko ehkä.. Nähdä niitä joskus?" William kysyi varovasti, epäröivään sävyyn, sillä hän tiesi kyllä, etteivät kaikki välttämättä halunneet näyttää aikaansaannoksiaan muille ihmisille. Koska William oli itse melko lahjaton mitä piirtämiseen tuli, hän katsoi aina mielellään niiden ihmisten piirustuksia, jotka sen alan hallitsivat. Kun Lucas hetken päästä tuntui vajonneen jonnekin kauas, William suoristautui jaloilleen, venytteli puunrungolla puutuneita jäseniään ja istahti maahan lähelle Lucasia. Nuorempi kaksikosta alkoi olla jo vähän väsynyt, mutta hän ei sanonut sitä ääneen, mikäli toinen halusi vielä istua täällä ulkona, metsän keskellä. Ilma oli kuitenkin vielä lämmin ja valoisa, joten kyllä William jaksaisi odottaa juuri niin kauan kuin Lucas vain haluaisi.

Kucas jäi pitkäksi aikaa omiin ajatuksiinsa. Hän kyllä rekisteröi Williamin sanat, muttei osannut reagoida niihin. Hän oli hiljaa, ehkä muutamankymmentä sekuntia, kunnes käänsi haikean katseensa yhtäkkiä maassa istuvaan poikaan. Hän katsoi hetken toista suoraan silmiin, kunnes nyökkäsi vähän ja puhui melko hiljaa: "Kyllä minä voin sinulle joitakin näyttää.. Myös niitä valmiita, värjättyjäkin jos haluat." Lucas kumminkin tiesi, että yhtä kuvaa hän ei näyttäisi mistään hinnasta. Hän ei halunnut muiden näkevän niitä kasvoja, jotka saivat miehenalun lähes itkun partaalle. Hän ei halunnut vaikuttaa näinkään heikolta jonkun muun ihmisen vieressä. William kuitenkin vaan vaikutti jotenkin pyyteettömältä ja turvallisemmalta kuin ne läpimädät ikätoverit. Ei Lucas Williamiin luottanut, ei pätkääkään tässä vaiheessa, mutta hän ymmärsi, ettei pojalla ollut paljoa tuttuja, joille hän kertoisi näitä turhia asioita. Eivät ne kuulostaisi miltään ulkopuolisen korvissa, ei välttämäti edes Williamin korvissa. Ainoastaan Luke tiesi niiden todellisen tarkoituksen.

Hetken Lucas oli vielä omissa mietteissään, kunnes alkoi potkimaan itseään pinnalle. Pitäisi vielä purkaa muutama vaatelaukku, jotta aamulle olisi vaatteita. Bo ja Timkin kaipasivat ulkoilua häkistään. Lucas nousi ylös ja pyyhki takalistoaan mahdollisista oksista ja muista luonnon salamatkustajista. Hän katsoi Williamiin ja puhui: "Alkaa olla jo melko myöhä, ja minun pitäisi vielä purkaa muutama laukku. Pitäisikö mennä takaisin huoneeseen? Voin ehkä näyttää niitä piirrustuksia kun olen saanut vaatteita esille." Lucas vaikutti aavistuksen ulkopuoliselta, muttei mitenkään negatiivisesti, enemmän surumielisesti. Hän halusi vain jotain tekemistä, että se kammokuva päässä katoaisi.

William luultavimmin ajan myötä lähti näyttämään tietä takaisin, Lucas seurasi hiljaisuudessa perästä. Hän kulki koko matkan tuijotellen ympärilleen täydessä hiljaisuudessa. Häntä ei huvittanut puhua. Ehkä se helpottaisi kun saisi tekemistä aikaiseksi. Huoneelle palattua Lucas otti muutaman laukkunsa sängylle ja avasi ne. Vaatteita ja lisää vaatteita. Hän alko purkaa niitä tyhjään vaatekaappiin ja puhui vasta sitten: "En ehkä tarvitsisi näin paljoa vaatteita, mutta kai niitä on hyvä olla jos pesukone menee rikki tai jotain muuta vastaavaa.." Olihan tuokin lause turha, mutta puhetta silti. Hän uudelleenkäynnisti aivojaan jatkuvalla syötöllä, ajatellen jotain mukavaa päässään samalla, kun vaatteet eksyivät vaatekaapin uumeniin. Sekin oli melkolailla hiljaista touhua, Luke ei oikein keksinyt sanottavaa. Hän odotti vain pääsevänsä selittämään teoksiensa ympäripyöreitä taustoja. Oli siinäkin jotain, mikä helpottaisi. Toinen olisi ollut asiasta avautuminen, mutta sitä mies ei suostunut kuolleen ruumiinsakaan yli tekemään. Hän ei halunnut näyttää muille lempeää puoltaan, se ei ollut näyttämisen arvoinen. Täysin turha miehen mielestä.

/Taas tönkköä, mutta pakko oli vastata nyt. ;__;

William "Will" Kavanaugh

William nyökkäsi vastaukseksi Lucasin lupautuessa näyttämään piirustuksiaan hänellekin. Pojan kasvoille kohosi varovainen hymy ja William tunsi olonsa vähän paremmaksi ajatellessaan, ettei hänen tarvitsisi olla täysin yksin nyt, kun Lucasista oli tullut hänen huonetoverinsa. Tietenkin nuorempi kaksikosta ymmärsi senkin, ettei toinen varmastikaan tulisi luottamaan häneen vielä vähään aikaan, hän tiesi senkin, että tulisi varmasti kulumaan pitkä aika, ennen kuin he voisivat kutsua toisiaan ystävikseen. William oli kuitenkin enemmän kuin valmis yrittämään, ensimmäistä kertaa elämässään. Hän halusi ensimmäistä kertaa tutustua uuteen ihmiseen ja ehkä kutsua tätä joskus myöhemmin ystäväkseen. Vaikka siihen menisikin varmasti kauan, William halusi yrittää.

Lucasin noustessa yllättäen seisomaan, Williamkin sai taas vauhtia jalkoihinsa ja kohottautui itsekin ylös ruohomättäältä. Vaaleankeltaiset housut olivat pysyneet suhteellisen puhtaina, sillä William oli valinnut mahdollisimman kuivan kohdan maasta. Siitäkin huolimatta poika puisteli suurimmat ruohonkorret housuistaan ja veti lyhythihaisen t-paitansa hihoja paremmin käsivarsiensa peitoksi. Hän ei uskaltanut kysyä, olisiko Lucas halunnut jo takaisin sisälle vai halusiko tämä mahdollisesti vielä jatkaa esittelykierrosta. Toinen kuitenkin helpotti pojan ajatuksenjuoksua sanoillaan ja William nyökkäsi vastaukseksi. "M-mennään vaan takaisin sisälle. Ehdimme tutustua l-loppuihin paikkoihin m-myöhemminkin ja ne sinun pikkukaverisikin taitavat kaivata jo huomiota.." William vastasi ja hymyili varovasti mainittuaan Lucasin rotat. Williamin oli myönnettävä, että vaikka hän ehkä vähän pelkäsikin jyrsijöitä, Lucasin rotat olivat kuitenkin olleet hyvin hellyttäviä poukkoillessaan häkissään sinne tänne. Williamin hymy muuttui taas vähän surumieliseksi ja poika lähti hitaasti Lucasin vierellä takaisin asuntolarakennuksen suuntaan.

Williamista tuntui painostavalta kävellä koko matka hiljaisuudessa, mutta hänestä tuntui, ettei toinen halunnut sillä hetkellä jutella. Eikä William itse edes tiennyt, mistä olisi voinut puhua, joten poika pysyi hiljaa ja antoi huonetoverinsa olla rauhassa. Mielessään William kuitenkin toivoi, ettei hän ollut sanonut mitään sellaista, joka olisi loukannut Lucasia. Hän ei halunnut heti ensikohtaamisella saada tätä inhoamaan häntä.. Huoneen ovella William työnsi avaimen lukkoon ja avasi oven, antaen Lucasin mennä edellään sisään, ennen kuin sulki oven heidän takanaan. Jostain päin asuntolaa kuului melko kovaäänistä musiikkia, mutta kyseinen huone taisi sijaita sen verran kaukana, ettei se kuulunut heidän huoneeseensa kovin kuuluvasti.

William heittäytyi istumaan vuoteelleen ja jäi katselemaan miten Lucas alkoi purkkaa viimeisiä laukkujaan ja asetteli vaatteitaan ja muita tavaroita kaappiin. William perääntyi nojaamaan seinää vasten, nosti jalat koukkuun rintaansa vasten ja kietoi kätensä polviensa ympärille. Lucasin puhuessa poika nyökkäsi ja hymyili varovasti. "N-niin, vaatteita on hyvä olla vähän e-enemmän.. E-ei tarvitse sitten huolehtia. Minunkin sisko aina huolehtii, että minulla on varmasti riittävästi vaatteita mukana. Oikeastaan vähän senkin takia, kun en ole k-kauhean hyvä käyttämään mitään t-teknisiä laitteita.." William näytti hiukan vaivaantuneelta ja poika raapi niskaansa katseen haroessa lattiaa. "K-kuinka vanhoja nuo s-sinun rottasi ovat?" William kysyi varovasti ja kohottautui kysymyksensä jälkeen jaloilleen kävelläkseen rottien häkin viereen. Niillä tuntui koko ajan olevan jotain tekemistä.

/Anteeksi tämä kamala kesto, koulun alku ollut vähän hektistä. ;_;/

Lucas nyökkäsi vielä puheille pikkukavereistaan. Ne toden totta tarvitsivat koko ajan huomiota. Välillä yli Lucasinkin sietokyvyn, kun olisi aika mennä nukkumaan. Mies sitten puhuikin ajatuksiaan: "Niin, joskus kyllästymiseen saakka. Vaan en minä niitä vaihtaisi." Mies sitten jatkoi Williamin seuraamista, koko pitkän matkan. Se musiikki sai Luken tuhahtamaan, taas jotain turhaa ja huonoa musiikkia. Mikäs sen kamalampaa. Kun se ränkytys ei kuitenkaan kuulunut huoneeseen, Lucas pysyi hiljaa ja suht tyytyväisenä.

Williamin puhuessa teknisten laitteiden käytöstä Lucas ei voinut olla hymähtämättä. "PEsukone on yksi helpoimmista laitteista käyttää.. Voin auttaa sinua, jos sinulle tulee ongelmia." Lucas oli siihen asti selin Williamiin, kunnes poika ponkaisi sängyltä ylös ja puhui hänen rotistaan. Luken katse viisti salamana Williin, kunnes Lucas tajusi, ettei kukaan ole lähestymässä häkkiä noin äkkiarvaamatta. Mies tuhahti ja puhui: "Alle vuoden ikäisiä, olisikohan 9 kuukautta..?" Lucas änki loputkin tavaransa kaapin uumeniin ja ahtoi laukkunsa sänkynsä alle. Tuon jälkeen Luke käveli häkin viereen ja kyykistyi. Hän avasi häkin oven ja laittoi kätensä oven suulle. Ei mennyt aikaakaan, kun molemmat tepsuttelivat Lucaksen hartioille ihmettelemään. Luke hymyili pienesti ja nousi seisomaan. Hän istui sängylleen ja päästi pienokaisensa kipittämään sen päälle. Tämän jälkeen hän puhui Williamille: "Onko sinulle ongelma, jos annan heidän liikkua vapaana lattialla? Ne ovat tottuneet olemaan suht vapaita kun olen paikalla, lukuunottamatta öitä. He eivät tee mitään, etkä vahingossakaan astuisi niiden päälle vielä vähään aikaan. He eivät tunne sinua." Lucaksen selostukset tulevat miehen suusta jopa suht lempeällä äänellä, tietysti kun puhe on Lucaksen ainokaisista.

Luke kurottautui laatikolle, jonka sitten avasi. Hän veti sieltä ison piirrustuslehtiön ja sulki laatikon sen jälkeen. Lehtiön hän laski syliinsä ja käänsi taas katseensa Williamiin. "Voisin nyt näyttää näitä söherryksiä, hmm? Tule vaan tänne istumaan, en pahastu." Lucas avasi jo ensimmäisen kuvan näkyviin. Kuva on isosta kartanosta kauniin puutarhan keskellä. Lucas tuhahtaa vähän. "Tuossa on minun kotini. Olen asunut siellä koko ikäni ennen tätä päivää." Lucas ei pitänyt piirrustuksesta, koska ei pitänyt talostakaan. Se kartano oli ollut kultainen häkki. Lucas vaihtoi sivuja nopeasti, sillä ensimmäiset piirrustukset oli kuvattu lähinnä kartanosta. Hän tietysti selitti jokaisen paikan sijainnen Williamille, ettei antanut liian ilkeää kuvaa pojalle. Ei hän halunnut suututtaa Williä.

William "Will" Kavanaugh

William tunsi taas nolostuvansa hiukan Lucasin ottaessa pesukoneen käytön puheeksi. Ennen tähän kouluun saapumistaan pojan ei ollut tarvinnut huolehtia vaatteidensa pesemisestä, tai mistään muustakan taloustöistä. Nyt täällä ollessaan William oli joutunut huomaamaan, että noiden taitojen oppimisesta olisi varmasti ollut paljonkin hyötyä. Pesukonetta käyttäessään poika pelkäsi aina rikkovansa jotain tai vaihtoehtoisesti saavansa pesukoneesta kutistuneita ja värinsä muuttaneita vaatteita. Lucasin ehdotus kuulosti helpottavalta, mutta William ei tiennyt, kehtaisiko hän pyytää apua toiselta, kun tällä oli varmasti omiakin asioita huolehdittavanaan. "K-kiitos." William kuitenkin kuuli itsensä sanovan ja hymyili hiukan varovasti, tietämättä kuitenkaan, ehtikö Lucas nähdä hänen hymyään, ennen kuin se jo katosi, yhtä nopeasti kuin oli tiensä pojan kasvoille löytänytkin.

William katsahti jälleen häkin suuntaan kuullessaan Lucasin mainitsevan niiden olevan vasta alle vuoden. "Ne ovat vielä niin nuoria?" Poika totesi enemmän itselleen kuin huonetoverilleen, kuunnellen ja seuraillen, miten rotat rapistelivat häkissään. Nuorempi poika seurasi katseellaan, kuinka Lucas laskeutui häkin tasalle, avasi sen oven ja antoi rottien vilistää olkapäilleen. Ajatus sai kylmät väreet käymään Williamin selkäpiissä, vaikkei hän ollutkaan varma, pelkäsikö edes. Pojan oli kuitenkin myönnettävä, että sängyllä pyörivien rottien seuraaminen näytti mielenkiintoiselta ja pojan kasvoille kohosi taas varovainen hymy toisen niistä noustessa takajaloilleen kuono vipattaen. Sen jälkeen William kuuli Lucasin kysymyksen ja pudisti nopeasti päätään vastaukseksi. "E-ei se minua haittaa. Pitäähän niiden saada j-jaloitella." William totesi rottien touhuja yhä katsellen,

Rotat jäivät kuluttamaan aikaansa Lucasin sängylle ja William kohdisti huomionsa Lucasiin ja tämän käsiin ilmestyneeseen vihkoon. Pojan mielenkiinto heräsi, mutta William ei uskaltanut tehdä elettäkään sen suhteen, että liikahtaisi sängyltään ja istahtaisi Lucasin viereen tämän sängylle. Pelkkä ajatuskin siitä sai kevyen punan kohoamaan nuoremman pojan kasvoille. Toisaalta, toinen oli sanonut ettei pahastuisi siitä, joten William rohkaisi mielensä, kohottautui jaloilleen ja siirtyi istumaan Lucasin viereen, jättäen kuitenkin varmuuden vuoksi heidän välilleen pienen etäisyyden. Ensimmäisen kuvan nähdessään William ei osannut tehdä muuta kuin tuijottaa ja hämmästellä. "T-todella hieno, sinä olet t-tosi taitava.." William totesi ensimmäisenä ja kuullessaan kartanon olevan toisen koti, nuorempi tunsi pienen koti-ikävän pistävän sydäntään ajatellessaan lyhyen hetken ajan vanhempiaan ja sisariaan. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään ääneen, sillä Lucasin aikaisempien puheiden perusteella tämä ei välttämättä haluaisi puhua perheestään tai kodistaan.

Kun kaikki kuvat oli käyty läpi, William pysytteli lyhyen hetken aivan hiljaa. "S-sinä olet tosi taitava piirtämään. Minä en ikinä pystyisi tuollaiseen.." Poika totesi pehmeästi ja onnistui luomaan kasvoilleen pienen hymyn, joka tällä kertaa ei heti kadonnut. "J-ja.. K-kiitos, että näytit ne minulle."

(Olen todella pahoillani tästä kamalasta kestosta ;_; Alkusyksy on ollut aika kiireistä pitkien koulupäivien kanssa. Lupaan parantaa vastaustahtiani tästä eteenpäin. Mietin muuten tässä, että voitaisiin varmaan kohtapuoliin alkaa lopetella tätä peliä ja aloittaa jotain niistä muista suunnitelmista?)

Lucas nyökkäsi puheille rottien nuoresta iästä. "Eiväthän rotat elä juuri kahta ja puolta vuotta pidempään, joten ovathan ne jo melko vanhoja." Lucaksen istuessa sängylle yhdessä rottien kanssa hän tuli silitelleeksi molempia muutamaan kertaan. Rotat eivät tuntuneet olevan kiinnostuneita hänestä millään tavalla, uusi paikka oli paljon kiinnostavampi kuin vanha ja tuttu mies. Lucas nyökkäsi Williamin puheille jaloittelusta. "Totta kai. Tuo häkki kaikessa suuruudessaankin on liian pieni olemaan ainoa paikka, missä ne voivat juosta. Eivätkä ne sotke oikeastaan lainkaan." Lucas käänsi katsettaan rottiin ja hänen huulillaan kareili nopea hymy. Bo ja Tim olivat niitä ainoita asioita, jotka saivat Lucaksen hymyilemään.

Lucas tuhahti pienesti kuullessaan Willin mielipiteen ensimmäisestä kuvasta. "Tämä oli ensimmäisiä töitäni jotka säästin. En vain pidä tästä paikasta.. Ja toivon syvästi, etten koskaan joudu takaisin." Lucasta kirpaisi edelleen muistot kotikonnuistaan ja siellä tapahtuneista asioista. Mies antoi kuvien vilistää Williamin kasvojen edessä, jotkin sivut hän skippasi tarkoituksella. Niitä ei oltu tarkoitettu muiden silmille. Eikä Lucaskaan halunnut nähdä niitä. Hän ei halunnut muistaa niitä hetkiä, jolloin hän tunsi olevansa jotakuinkin onnellinen ja tyytyväinen elämäänsä. Se aika oli jo unohdettu, eikä sitä edes ollut hänelle enää. Jäljellä oli vain kauna, minkä tuo nimenomainen paikka sai aikaan. Joidenkin kuvien kohdalla Lucas oli kuitenkin myös positiivinen, kuten kuvista, joissa oli Bo ja Tim tai jokin kaunis maisema jostain muualta kuin kotoa.

"Kiitos, arvostan sitä että pidät niistä." Lucas painoi lehtiön kiinni ja kurkotti sen takaisin lipaston laatikkoon turvaan. Hän uskoi, että William ei siihen koskisi ilman lupaa. "Kyllä jokainen osaa piirtää, kukin tavallaan. Sitä täytyy vain hioa jatkuvasti. Näkisitpä joitain ensimmäisiä kunnollisia töitäni.. ei mitään tietoa asettelusta." Lucas hymähti pienesti ja hänen huulillaan kareili hyvinkin sarkastinen hymy muutamia sekunteja. Se ei kuitenkaan ollut tarkoitettu Williamille, sillä mies ei ees katsonut hänen suuntaansa. Kiitoksista Lucas kuitenkin katsoi Williamiin ja nyökkäsi. "Ole hyvä. Mukavaa, että joku jaksoi katsella ja kuunnella." Lucas ei saanut hymyä huulilleen. Vaikka William näytti jollain tapaa erittäin suloiselta.. hymy sopi pojan kasvoille. Tai niin Lucas sen näki. Hetken tuijotettuaan täysin ajatuksissaan Lucas käänsi katseensa ja tuhahti pienesti. Hän ei keksinyt enää mitään sanottavaa.

/Voisi ehkä harkita lopettelua. : O Idea numero x voisi olla paikallaan. Mikä niistä?/

William "Will" Kavanaugh

Williamin kasvoille kohosi hiukan surumielinen ilme Lucasin mainitessa rottien lyhyestä eliniästä. "A-ai.. M-minä en tiennytkään, e-etteivät rotat elä kovin pitkään.." Pojan ääni oli hiljainen ja hän toivoi, ettei tulisi sanoillaan loukkaamaan Lucasia. William vei toisen käden raapimaan niskaansa ja huomasi jälleen jääneensä hetkeksi sanattomaksi. Hän ei osannut hetkeen sanoa mitään, tuijotti vain, miten rotat kohottautuivat takajalkojensa varaan ja haistelivat kiinnostuneina uuden paikan tuoksuja ja kuulostivat käytävältä kantautuvia ääniä. Williamin katse siirtyi rotista hetkeksi Lucasiin ja nuorempi saattoi melkein vannoa, että oli nähnyt toisen kasvoilla pienen hymyn. Hän kuitenkin tiesi, ettei voisi sanoa siitä mitään ääneen, sillä mitä todennäköisimmin ja varmimmin toinen ei halunnut hänen edes näkevän sitä.

Lucasin negatiivissävytteiset puheet kodistaan saivat Williamin miettimään, mitä niin suurta oli pitänyt tapahtua, ettei toinen enää koskaan haluaisi palata sinne. William itse ei voisi kuvitellakaan inhoavansa vanhempiaan tai kotiaan, mutta tavallaan hän kyllä ymmärsi Lucasiakin. Tällä oli varmasti syynsä ajatella niin kuin ajatteli. William siirsi ajatuksen Lucasin perhe- ja koti-inhosta syrjään ja keskittyi piirustuksien katseluun. Toinen tuntui tarkoituksella jättävän joitakin töitä välistä näyttämättä niitä hänelle, mutta William ei kysellyt. Jos Lucas ei halunnut puhua hänelle, ei hän todellakaan olisi pakottamassakaan tätä. Rottia esittävien kuvien kohdalla William uskalsi taas hymyillä hiukan ja hänen oli pakko sanoa ääneenkin ajatuksensa siitä, miten luonnollisen ja aidon näköisesti Lucas oli onnistunut ikuistamaan rottansa paperille.

Kun kaikki mahdolliset kuvat oli käyty läpi, William suoristautui sängyllä ja laski jalkansa roikkumaan Lucasin sängyn reunan yli. Lehtiö katosi takaisin Lucasin tavaroiden sekaan ja William kohottautui jaloilleen palatakseen takaisin omalle sängylleen. Poika nojasi selkänsä sängyn vieressä olevaa seinää vasten ja risti jalkansa eteensä. Sängyllä maannut pienempi susipehmolelu hakeutui kevyeeseen halausotteeseen ja William hautasi kasvonsa sen pehmeään turkkiin. Lucasin mainitessa ensimmäisistä töistään Williamin kasvoille kohosi pieni, varovainen hymy, joka kuitenkin katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, eikä varmaankaan edes välittynyt Lucasille asti susipehmon peittäessä Williamin kasvojen alaosan lähes kokonaan. Lucasin seuraavat sanat kuullessaan William kohotti varovasti katsettaan. "M-minä kuuntelen mielelläni, k-kun muut puhuvat." William totesi vastaukseksi ja joutui heti sanojensa jälkeen peittämään suunsa toisella kädellään haukotellakseen. Väsymys oli tullut aivan yllättäen ja William hieroi silmiään toisella kädellään. "A-anteeksi mutta.. Haittaisiko sinua, j-jos me alettaisiin nukkua? Huomenna pitää h-herätä aikaisin kouluun." William kysyi varovasti.

(Heitin yksityisviestiä yhdestä uudesta peli-ideasta, joka tuli hetki sitten mieleeni ^^' Mutta niin, tämä ei nyt ole mikään niistä aikaisemmin mainitsemistani ideoista, mutta ajattelin, että olisikohan mahdollista pelata jonkinlainen peli, jossa William saisi äidiltään postitse kaksi elokuvalippua ja William kysyisi haluaisiko Lucas lähteä hänen kanssaan, kun William ei tunne ketään muita? Tämän voisi sijoittaa sellaiselle ajalle, että Lucas ja William olisivat tunteneet jo noin kuukauden ajan.)

Lucas tuhahti pienesti Willin puheille rottien iästä. "Niin, mutta se aika minkä niiden kanssa saa viettää on niin huvittavaa, ettei se kuolema satu niin paljoa." Lucas valehteli, mutta ainakin hän yritti olla positiivinen. Eikä hänestä välttämättä sitä valhetta olisi edes huomannut. Todellisuudessa Lucas pelkäsi jokaisella hetkellä menettävänsä Bon ja Timin. Kuitenkaan Lucas ei halunnut vaikuttaa pätkääkään heikolta muiden ihmisten edessä ja keskittyi pitämään naamansa peruslukemilla. Kutienkin piirrustusten näyttäminen ja niistä puhuminen teki vanhemman mielen paremmaksi, hän piti töistään puhumisesta, mikäli kyseessä oli positiivisia asioita. Williamin ääneen puhutuille kommenteille sateli paljon kiitoksia ja aavistuksen huvittuneita tuhahduksia. Hän ei kuitenkaan hymyillyt kertaakaan, muttei myöskään vähätellyt töitään. Kyllä hän piti niistä itsekin.

Nuoremman haukotus ja puheet sen jälkeen saivat Lucasinkin miettimään, kuinka väsynyt hän todella oli. Miehenalku nyökkäsi kevyesti ja haukotteli itsekin kämmenensä suojassa. Ikävän tarttuvaa. Haukotuksenjälkeen Lucas puhui: "Se kuulostaa ihan mukiinmenevältä suunnitelmalta.. Tänään on ollutkin pitkä päivä." Vanhempi metsästi rottansa sängyltään ja laski ne takaisin häkkiin. Sen jälkeen Lucas kaivoi kätköistään pienen pussin, jossa hänen hygieniatarvikkeensa oli ja metsästi vielä yöhousunsa. Hetken mietittyään Lucas kohdisti katseensa huonetoveriinsa ja kysyi jopa hieman epäröiden: "Tuota.. Haittaako sinua jos nukun ilman paitaa? Ettei se ole liian järkyttävää tai jotain?" Lucas kun oli kotoisin hieman konservatiivisesta ympäristöstä, ilman paitaa nukkuminen toisen läsnäollessa ei aina ollut kovin suotavaa. Lucas oli tottunut kysymään kaikkea erittäin turhaa, joten mikäs siinä.

Mahdollisen vastauksen saatuaan Lucas nyökkäsi tapansa mukaan ja kertoi menevänsä käymään kylpyhuoneen/vessan puolella. Hän suunnisti paikalle, kävi pikaisessa suihkussa ja pesi hampaansa. Hän vaihtoi myös yöhousunsa, mutta laittoi paidan päälle, kävelihän hän julkisilla käytävillä. Pian hän kumminkin jo möyri takaisin huoneeseen ja istuutui sänkynsä laidalle. Williamin suostumuksen/kieltäytymisen seurauksena hän joko otti tai ei ottanut paitaansa pois ja kaivautui peittonsa alle huokaisten melko rennosti. Sänky tuntui mukavalta ja huonetoveri ei tosiaan ollut mikään kamala riesa. Lucas odotteli siihen asti, kunnes William saapui oman peittonsa alle ja toivotteli hiljalleen hyviä öitä. Hän uskoi, että joku herättäisi hänet kouluun. Mikäli ei, hän olisi muodikkaast myöhässä ensimmäisenä koulupäivänä. Mikäs sen parempaa.

/Kuulostaa mukevalta idealta. Muuten olisiko seuraava idea tämä parityö vaiko hmm? : o Ja pyydän anteeksi tätä tökkimistä../